Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 6. Porvoon kirkko

Porvoon, Sipoon, Pernajan, Pyhtään sekä Helsingin pitäjän (eli Vantaan Pyhän Laurin) kirkot ovat saman suunnittelijan, ns. Pernajan mestarin rakentamia, joten ajattelin tutustua näihin kaikkiin peräkkäin, jotta voin vertailla niitä keskenään. Aloitin Porvoosta odottavalla mielellä. Vanhalta kaupungilta kun nousi Porvoon kirkolle jyrkkää, mukulakivistä katua kuten keskiajallakin on tehty, tuli tunne että tietty määrä kärsimystä on kestettävä ennen kirkkoon menoa. Onko se tarkoitettu koettelemukseksi vai hiljaiseksi mietiskelyhetkeksi? Joka tapauksessa se tunne, mitä koin, kun kirkko avautui eteeni kauniina, auringon sädekehän ympäröimänä, oli kaiken vaivan arvoista. Mieleni teki vain olla hiljaa ja kuunnella...

When you climb the steep, cobblestoned street to the Porvoo church from the old town (as they did during the Middle Ages), you got the feeling that you have to endure a certain amount of suffering before entering the church. Is it meant as a trial or a quiet moment of meditation? What ever the case may be, the feeling I got when the church appearred me beautifully, surrounded by a halo from the sun, made it all worth it. 

 

Ja mitä kuulenkaan? Kutsuvaa urkumusiikkia. En ollut uskoa onneani, kun juuri nyt oli urkurin harjoitteluhetki ja minä sain katsella kirkkoa sisältä rauhassa ihanan musiikin soidessa taustalla. Musiikki antoi tunteille vallan. Musiikki sai maalaukset elämään ja voin nähdä yksisarvisen heiluttavan päätään tervehdykseksi.

And what did I heard? The music from the organ calling for me within the church.  The music gave power to emotions. The music made the paintings come to life and I could see an unicorn wave it's head in welcome.

Kirkko on kärsinyt monta paloa ja silti voi edelleen aistia voimakkaasti menneen ajan, kuten vaikka sen, mitä Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 tapahtui. Keisari Aleksanteri I on kävellyt samoja käytäviä ja istunut alttarikorokkeella katsellen kirkkoon kokoontunutta väkeä sekä lehterillä istuvia nuoria neitejä. Ja huhujen mukaan hän oli ihastunut Ulla Möllersvärd -nimiseen neitoon. Keisari jopa vieraili ja yöpyi Ullan kotona Mäntsälän kartanossa sekä nimitti Ullan keisarinna Elisabetin hovineidiksi. Näistä tapahtumista Mika Waltarikin intoutui kirjoittamaan romaanin "Tanssi yli hautojen" vuonna 1944. Rakkaustarina Waltarin kertomana vie mukanaan ja tässä kuuluisa kohtaus valtiopäivätanssiaisista:

"Vielä keisarin ollessa enää vain muutaman askelen päässä hänestä vilkaisee Ulla viattomasti sivuilleen nähdäkseen, ketä keisari tulee noutamaan tanssiin. Sitten keisari seisoo jo hänen edessään, katsoo häneen sulattavan sinisin silmin ja kumartaa hänelle. Keisari kumartaa hänelle! Ulla jäykistyy säikähdyksestä ja hämmentyy kokonaan. Viuhka luiskahtaa hänen kädestään, turhaan hän yrittää ilmasta tavoittaa sitä, viuhka putoaa keisarin jalkoihin. Ullan käsi vilahtaa suulle kuin pienellä tytöllä ja hän tuijottaa onnettomana keisariin.
   Silmiä, silmiä, silmiä! Koko Sali on pelkkiä silmiä, jotka tuijottavat Ullaan uteliaana, kateisina, ivallisina. Kuiskutus käy suhinana viuhkojen takana. Kuka, kuka, kuka on tuo kasvattamaton tyttö? Ja koko Sali näkee säpsähdellen, silmiään uskomatta, miten keisari kumartuu nostamaan lattialta Ullan viuhkan, mutta ei annakaan sitä hänelle takaisin, vaan työntää sen ritarillisesti povelleen näkyviin takinnappien väliin. Sitten keisari ottaa rauhallisesti Ullan käden käsivarrelleen ja taluttaa hänet tanssiin. Koko sali huokaisee syvään."
(Tanssi yli hautojen, Mika Waltari, WS Bookwell Oy, Juva, 2009, s. 130)

 Kannattaa myös katsoa, kun mahdollista, vanha kotimainen elokuva Tanssi yli hautojen, jossa pääosassa Leif Wager. Ah!

Vielä toinen tarina Porvoosta, 1800-luvun alkupuoliskolta:
"Paluumatka kirkosta tarjosi kerrassaan huvittavan näyn. Vanhan uskomuksen mukaan vuoden parhaan sadon saa se, joka ensimmäisenä ehtii joulujumalanpalveluksesta takaisin kotiin. Niinpä syntyy todellinen salaliitto ajoneuvoja vastaan. Nuoret pojat hiipivät saarnan aikana ulos kirkosta, riisuvat hevoset valjaista, sitovat reet kiinni toisiinsa, vaihtavat länkiä ja sotkevat valjaita niin, että kaikki on aivan sekaisin. Joka puolelta kuuluu kiukkuisia huutoja ja lyöntien läiskettä; kirkon ympäristö muuttuu taitelutantereeksi. Viimein reet on saatu irti toisistaan, hevoset valjastetaan uudelleen ja sitten lähdetään ajamaan täyttä laukkaa."
(Pariisista Pohjantähden alle, Muistelmia Suomesta 1800-luvun alkupuoliskolta, Lous Léouzon Le Duc, Gummerus Kirjapaino, Jyväskylä, 2001, s. 93)