Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 20. Ulvilan kirkko

Satakunnasta löytyi Ulvilan kirkko, joka oli hieman erilainen ulkoasultaan, koska se oli yhdistelmä paljaasta harmaakivikirkosta ja valkoiseksi kalkitusta pinnasta. Punainen, puinen kellotapuli loi pehmeyttä kirkon pihalle. Kaunis kokonaisuus.

The apperarance of the Ulvila church was a little different. Red, wooden bell tower brought a softness to the yard. A beatiful entity.

Kun kirkkoon astui sisälle, huomion vei heti joka seinällä näkyvät vihkiristit. Aikaisemminkin olin kyllä huomioinut nämä vihkiristit eri kirkoissa, mutta täällä pääsin ensi kertaa näkemään miten nämä 12 vihkiristiä oli sijoitettu kirkon seinille. Vihkiristit olivat todellisia katseenvangitsijoita, koska muuta kuvitusta ei tämän kirkon seinillä ollut.

Once entered the church, my attention was immediately cought by the consecrated crosses on every wall. They were real eye-catchers, since there was no other images on the church walls.

Miksi vihkiristit on tehty? Kirkko vihittiin käyttöön rakennustöiden päätteeksi ja vihkimisen suoritti piispa. Kirkonrakentajat ovat luultavimmin harpin avulla ensin piirtäneet ympyrän vihkiristiä varten ja myöhemmin myös maalanneet nämä vihkiristit hyvin moninaisin tavoin paikkakunnasta riippuen. Vihkiristit olivat pakolliset ja niitä on aina kuulunut olla 12, Jeesuksen 12 opetuslapsen mukaan. Ne on kirkkoon sijoitettu niin, että molemmissa päädyissä on kaksi ja molemmilla sivuseinillä neljä. Vihkitilaisuudessa piispa merkitsi nämä ristit pyhällä öljyllä ja vasta sitten kirkko oli valmiina kansan käyttöön. Kirkon vihkiminen oli suuri juhla, johon osallistuivat kaikki kyläläiset ja silloin oli syytä myös pitää markkinat, joista tulikin sitten perinne vihkimisen vuosijuhlan päivänä.

Katseeni siirtyi seuraavaksi kattoon, jonka upeaa holvausta oli pakko ihailla. Tuo katon puhdas olomuoto ja vihkiristien lämpö olivat varmasti luoneet ennen hyvin levollisen paikan, jonne oli ollut hyvä tulla. Vaikka eräs kirkon oppaan kertoma tarina aiheuttikin kylmänväristyksiä. Siellä oli nimittäin ollut jättiläinen, joka oli kironnut kirkon. Tuon kirouksen mukaan sinä päivänä, kun kirkko on ääriään myöten täynnä, tulee ukonilma ja salama iskee kirkkoon niin, että kirkko sortuu ihmisten päälle. En taida mennä tuohon kirkkoon minkään tapahtuman yhteydessä...

One story that the guide of the church told caused me chills. Apparently there once was a giant that had laid a curse upon the church. According to the curse, on a day the church is totally filled with people, a thunder bursts and a lightning shall strike on the church, collapsing it on top of the people inside. I think I'll avoid the church during large events...

Jättiläisistä on paljon erilaisia kansantarinoita, joissa he yrittävät kaikin tavoin näitä rakenteilla olevia kirkkoja hävittää ja niistä Hilda Käkikoskikin kertoo Suomen historiassa nuorisolle (1913):

" Tästäpä on syntynyt oudot sadut jättiläisistä, jotka yöllä hajottavat, mitä päivällä oli saatu rakennetuksi ja kallionlohkareita viskelemällä koettivat särkeä valmiita kirkkoja, mutta kirkonkellon helähdyksen tahi Jeesuksen nimen kuultuaan pakenivat erämaitten piilopaikkoihin. Vanhalla kansalla oli se usko, että kun kirkko kerran oli Herran sanalle vihitty, silloin se oli paholaisen hajottavilta voimilta turvassa. Voimme siis kuvitella, että esivanhempaimme riemu oli suuri sinä päivänä, jolloin kirkonkello kajahti uuden temppelin harjalta kutsuen kansaa kirkon vihkiäisiin."
(Käkikoski Hilda, Suomen historia nuorisolle II, Raittiuskansan kirjapaino osakeyhtiö, 1913, s. 158)

Oli kirkossa muutakin erikoista. Kuorin edessä oli yksi 1500-luvulta peräisin oleva puinen penkki, joka oli raaputettu täyteen puumerkkejä ja näistä vanhin oli vuodelta 1617. Ilmeisesti ne olivat olleet joidenkin sukujen tai henkilöiden merkattuja paikkoja. Penkki oli upea ja opas antoi minun istahtaa siihen hetkeksi. Penkki näytti epämukavalta, mutta oikeasti siinä oli älyttömän hyvä istua. Penkin käsinojat olivat lukemattomien käsien kuluttamat ja väkisinkin jäin miettimään, minkälaisia ihmisiä oli istunut juuri siinä samassa paikassa vuosisatojen aikana: miehiä vai naisia, ylhäisiä vai tavallisia ihmisiä, nuoria vai vanhoja. Koko penkin peittävät kaiverrukset kertoivat kirjavaa historiaa omalla tavallaan. Kiehtovaa!

In the church there was a wooden bench from the 16th century filled with carvings of wooden signs, oldest from the year 1617. Apparently they had been locations marked by certain families or individuals. The bench was magnificient and the guide let me sit on it. The armrests were worn by countless hands and I couldn't help but wonder, what kinds of people had sat right there, on this very spot, during centuries: men or women, nobles or common people, young or old. The carvings which covered the whole bench told a colourful history in their own way. Fascinating!

Aatelissukujen haudat olivat lähimpänä alttaria (silloin kun vielä haudattiin kirkon lattian alle) ja asehuoneessa olikin nykyään esillä näiden vanhojen hautojen kansikiviä opasteineen ja vuosilukuineen. Niissä olevat puumerkit ja kirjoitukset olivat todellisia käsityötaiteen näytöksiä. Kaikille kirjaimista kiinnostuneille nämä kansikivet ovat aarteita.

Asehuoneessa oli esillä myös muutamia kolikoita, mitä kirkon vierestä löytyneestä rahakätköstä oli jäljellä. Nimittäin vuonna 2004 kirkon remontin yhteydessä löydettiin Suomen suurin keskiaikainen rahakätkö, 1474 hopeakolikkoa. Kenen rahoja ne olivat ja miksi ne oli kätketty, jäänee ikuiseksi salaisuudeksi.

During the renovation of the church in the year 2004, the largest medieval coin treasure in Finland was found, 1474 silver coins. Whose money it was and why it was hidden will remain a secret.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 19. Sastamalan kirkkovaellus

Tämä oli erityinen päivä. Sain houkuteltua ystäväni Kirsin lähtemään kanssani Sastamalan kirkkovaellukselle. Halusin kokeilla, miltä tuntuu saapua Sastamalan ja Pyhän Olavin kirkkoon pitkän matkan takaa kävellen. Ja nimenomaan niitä teitä pitkin, mitä on ennenkin vaellettu. Vaelluksen esitteessä luki: "Edessäsi on mielenkiintoinen matka Rautaveden kulttuurimaisemissa. Siihen sisältyy 500 vuotta Suomen kirkon historiaa."

This was a very special day. I was able to lure a friend to take the church hiking of Sastamala with me. I wanted to try what it would feel like to arrive to the church of Sastamala and St' Olafs church of Tyrvää via foot after a long travel, and naturally via these roads the travellers had used in the past.

Tämä vaellus sopii monenlaiselle kulkijalle sekä etsijälle ja siitä suuret kiitokset ja ylistykset menevät entisen kestikievarin Wanhan Harsun isäntäparille (www.wanhaharsu.com). He ovat tehneet tämän mahdolliseksi toteuttaa omatoimisesti tai ryhmässä. Wanha Harsu löytyi lähes Karkun rautatieaseman vierestä, jossa ensin kulkijaa tervehtivät lampaat "juttelullaan" ja sitten pihalla emäntä itse tuli opastamaan, mistä saimme pienellä maksulla opasvihkosen ja muun tarvittavan. Hän varusti matkaajan mukaan vielä vesipullon ja ruisleivänkin. Hän neuvoi reitin ja toivotti meidät onnellisina matkaan.

Ilma oli mitä mahtavin. Hiekkateitä tarpoessa näkymät olivat suomalaista maalaismaisemaa parhaimmillaan. Tuntui, että sydän pursusi yli, kun kaikki tuo hiljainen kauneus, tuoksut ja heinäsirkan sirityskin avautuivat eteeni.

The weather was quite awesome. While walking the gravel roads the view expressed the Finnish countryside at its best. My heart felt overwhelmed when all that silent beauty, scents and even the grunting of the grasshopper opened in front of me.

Tie vaihtui tunnelmalliseksi poluksi ja tunsin oloni etuoikeutetuksi ja onnelliseksi! Juhani Aho kirjoituksessaan Metsäpolku vuodelta 1899 kuvasi loistavasti tätä polulla olemista:

"Sillä ei ole polkuni tavallinen tie, itsestään tietämätön, vaan on se elävä olento, joka tietää, minne vie ja mitä näyttää. Minusta näyttää siltä, kuin se tietäisi, mistä tulee ja minne menee, ja siitä näkee, miksi se on sellainen eikä toisenlainen. Sitä ei ole tekemällä tehty, vaan se on syntynyt, itsestään syntynyt, itse itsensä kulkenut. Se ei kulje niin kuin umpisilmäinen maantie, minne ihmiset sen vievät, eikä niin kuin rautatie, joka lyö päänsä kallioon tai puhkaisekse sen läpi. Ken omilla jaloillaan kulkee, niin kuin metsätie, se kulkee katsellen, varoitellen ja voimiaan säästäen. Sentähden se aina on suora, vaikka näyttää mutkittelevan, sentähden se ei uuvuta ystäväänsä, joka sitä seuraa, vaan hoitelee häntä ja helpottaa hänen vaivojaan. "
(Paasilinna Erno, Kotiseudulla ja vierailla mailla, Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1988, s. 127)

Onneksi kaikki mennyt tunnelma ei ollut menetettyä, vaan sitä voin kokea vieläkin: hiekkateitä, metsäpolkuja, viljavia peltoja ja teiden varrella lehmiä ja hevosia. Eräs koirakin kävi saattamassa meitä hetken matkaa ja ilmeisesti uskoi meidän pärjäävän, kun pysähtyi ja kääntyi takaisin kotiinsa. Lopulta Sastamalan kirkko seisoi jyhkeänä puiden keskellä toivottaen kulkijan tervetulleeksi suojaansa. Sastamalan kirkon venevajan vieressä oli kulkijalle tehty lepopaikka, jossa voi katsella järvenselkää eväitä syödessään. Ja koko ajan tiesi kirkon olevan selän takana turvaamassa ansaitun lepotauon. Olo oli huoleton.

The road turned to an atmospheric footpath and I felt happy! Eventyally the church of Sastamala stood stirdy in the middle of the trees, welcoming a wanderer to shelter. Besides the boathouse was a resting place for travellers where we can look at the lakeside while eating lunch. And for the whole time I was aware of the church behind, securing a well-earned rest. I felt relieved. 

Sastamalan kirkon jälkeen matka jatkui Tyrvään Pyhän Olavin kirkolle. Pienoinen sadekuuro yllätti meidät ja haimme suojaa ison koivun alta. Ajattelin, että olin koko matkan ollut ehkä liiankin onnellinen pyhiinvaeltaja, joten tarvittiin ilmeisesti edes pientä kärsimystä sateen muodossa...

The travel continued to the St' Olofs church of Tyrvää. A small shower of rain cought us by surprise and we sought shelter under a large birch. I thought I had propably been a little too happy pilgrim during out travel, so apparently little suffering in the form of rain was required.

Mutta aurinko kuivasi sen, minkä sade ehti kastella ja hyvillä mielin jatkoimme matkaa. Emme olleet ainoat matkaajat Tyrvään Pyhän Olavin kirkolla, vaan kirkko oli täynnä uudesta kirkkotaiteesta kiinnostuneita ihmisiä. He olivat täynnä kysymyksiä ja oppaat selittivät ylpeinä uudestaan ja uudestaan kuvien merkityksiä. Olin itsekin aivan innoissani, vaikka olin juuri käynyt siellä. Tuon kirkon voima oli vaan niin mahtavaa, että se hiljentää joka kerta.

But the sun dried what rain had made wet and we continued onward with high spirits. We weren't the only travellers at the church. The church was filled with people interested in the new churchart. I was excited myself even though I had just visited there.

Mietin millaisia kirkonmenot olivat aikoinaan olleet siellä ja hymy nousi huulilleni, kun muistelen erästä kohtaa Mauri Kunnaksen kirjasta Koiramäen joulukirkko:

"Metsäkulman Antti-isäntä nuokkuu ja tuhisee penkissään. Ei ole ihme, jos häntä nukuttaa, sillä Metsäkulman talo on niin kaukana, että väki on lähtenyt joulukirkkoon ja eilen illalla. Onneksi unilukkari kolistaa pitkää sauvaansa lattiaan ja herättää Antin - muuten häneltä olisi mennyt koko joulusaarna ohi korvien."
(Kunnas Mauri, Koiramäen joulukirkko, Otavan kirjapaino, Keuruu 1998)

Päätimme ystäväni kanssa vielä syödä viimeiset eväät kalliolla veden ääressä ja nauttia olostamme. Vaellus oli miltei ohi ja jalat olivat väsyneet, mutta sydän oli täynnä onnea ja rauhaa. Mikä päivä! Tätä kokemusta ei voi kokonaan pukea sanoiksi, tämä pitää kokea!

Me and my friend desided to eat our last lunch on a rock by the lake and enjoy the feeling. The hike was almost over and ouf feet were tired, but heart was filled with happiness and peace. 

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 18. Tyrvään Pyhän Olavin kirkko

Aurinko paistoi ja kirkonmäellä tuuli, kun kansa vaelsi juhlimaan uuden kirkkotaiteen julkistamista Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon (15.8.2009). Ilmassa oli jännittynyttä odotusta. Vihdoin kirkonovet aukesivat ja Kuutti Lavosen ja Osmo Rauhalan taide oli kaikkien nähtävillä. Kirkko oli kokenut kovia. Kun sen talkootyöllä tehty uusi paanukatto vuonna 1997 saatiin valmiiksi, kolmen viikon päästä kirkko joutui tuhopolton uhriksi ja kaikki paloi. Alkoi jälleenrakentaminen ja tuhatpäinen talkoojoukko sekä lukemattomat lahjoittajat mahdollistivat sen, että kirkko oli nyt viimeistäkin silausta vaille valmis. Oli todellakin juhlan aika...

The sun was shining and the wind was blowing at the church hill, as the people walked to the St Olaf's church in Tyrvää to celebrate the reveal of the new Church Art. Excited antisipation filled the air. Eventually the doors of the church opened and the art of Kuutti Lavonen and Osmo Rauhala was revealed for all to see. The church has been through rough times. When its new shingle roof, build with volunteer labor, was finished in 1997, it took merely three weeks before the church fell victim of an arson, which burned everything. The reconstruction began, and a mob of a thousand volunteers and numerous donors, made sure that the church was now ready. It was time for a celebration...

Astuin sisään ja huumaava puun tuoksu täytti ilman. Vielä oli tunti aikaa ennen juhlan alkamista ja seisoin sen ajan lehterin reunalla tarkkailemassa ja kuulostelemassa, miten ihmiset ottivat tämän taiteen vastaan. Itse olin mykistynyt tästä kaikesta kauneudesta. Erityisesti Kuutti Lavosen maalaukset olivat niin puhuttelevia, että kyyneleet nousivat silmiini. Opettavasta kerronnasta oli siirrytty tunteisiin ja sisältöön vetoavaan, kuten rovasti Osmo Ojansivu totesi juhlan alkusanoissa. Nykytaiteilijat tekemässä kirkkotaidetta oli rohkea ele Sastamalan seurakunnalta. Rohkeutta oli vaaditty myös taiteilijoilta. Kun seurakunta vielä pohti, maalataanko kuvia vai ei, eräs sisätöiden tekijöistä oli kuulemma sanonut, että "pitää siinä olla rohkea ihminen, joka tuohon puulle pensselinsä laittaa".

I stepped in and the strong scent of a wood filled the air. I was charmed by the beauty of the church. Especially the paintings of Kuutti Lavonen, which talked to me in a way that made tears appear in the corners of my eyes. Modern artists making art for a church was a bold move from the city of Sastamala. Boldness was also required from the artists.

Osmo Rauhala sanoi omassa puheenvuorossaan, että tämä oli kirkon ja taiteilijan vuoropuhelua. Hän toivoi, että luomiskertomusta luettaisiin kuin kirjaa, jossa jokaiselle päivälle on oma kuvansa.

Kuutti Lavonen puolestaan totesi, että hänestä oli upeaa saada olla osa sitä jatkumoa, mitä taiteilijat käsityöläisinä olivat tehneet kautta aikojen. Lavonen esitteli kuvat yksitellen ja viimeisten kuvien kohdalla hänen äänensä murtui. Voi vaan kuvitella, mikä tunnelataus hänellä oli ollut kuvia maalatessaan, kun se oli sitä vieläkin.

 

Tässä kohtaa viimeistään voi aistia todella syvää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Jokin tässä kirkon palossa, jälleenrakentamisessa ja uudessa kirkkotaiteessa koskettaa jokaista. Tämä oli uuden ajan alku. Vanhoista seinistä ponnistaen oli luotu uutta, jossa on menneen ajan sielu tukena.

There is something in the burning of this church, its rebirth and the new art that touches everyone. This was the dawn of a new era. Reaching from the old walls, something new was created, with the soul of a gone era supporting it. Astonishing. 

Juhlan jälkeen oli ihana istua kirkonmäellä syömässä eväitä, ei ollut kiire mihinkään ja aurinko lämmitti hartioita mukavasti.