Tampere-Virrat risteily Tarjanteella

Perjantaina 28.6.2019 vihdoinkin se tapahtui! 30 vuotta olen puhunut ja haaveillut risteilystä Tarjanne-laivalla Runoilijan tieksi kutsuttua vesireittiä pitkin Tampereelta aina Virroille asti. Tarjanne on höyrylaiva, joka on vuodesta 1908 asti kulkenut näitä samoja reittejä ja maisemia yhä uudestaan ja uudestaan. Laivan historiasta on Juhani Valanto kirjoittanut kirjan "Matka entisyyteen, s/s Tarjanne 100 vuotta". Halusin päästä itse kokemaan tämän matkan entisyyteen niin kauan kuin Tarjanne on vielä voimissaan. Halusin päästä kokemaan saman ihanan tunnelman, joka välittyy noista 100 vuotta vanhoista mustavalkokuvista, koska laiva on sama, maisemat ovat samat ja reitti on sama. Vain eläimet puuttuivat ja matkustajia oli vähemmän.

Päiväni alkoi aurinkoisena ja lämpöisenä, mutta hieman tuulisena, joka toi minulle hieman lisäjännitystä. Minkälaiset aallot isoilla selillä on, keinuuko laiva, tuleeko huono olo? Tämä unohtui varsin pian, sillä kävellessäni Tampereella Mustanlahden sataman mukulakivillä kohti Tarjannetta oloni oli kuin lapsena joulupukkia odotellessa. Kello lähestyi kymmentä. Istahdin yläkannelle laivan takaosaan ja odotin malttamattomana lähtöä.

Laivan pilli huusi lähdön merkiksi. Matka voi alkaa. Tampere jäi taakse, sen silhuetti pieneni pienenemistään ja lopulta hävisi kokonaan näkyvistä. Jos kaipaa stressitöntä olotilaa, niin suosittelen tätä risteilyä. Laivan kannen penkillä istuessa, hitaasti ohi lipuvia maisemia katsellessa ei voi kun rauhoittua. Mihinkään ei ole kiire, mitään ei tarvitse tehdä, aika pysähtyy tuohon hetkeen. Mieli tyhjenee ylimääräisestä. Aurinko teki tuhansin timantein sädehtivää siltaa aaltojen keskelle ja tuuli pörrötti hiuksiani. Taivas oli pilvetön, se oli kuin tyhjentynyt mieleni, vain nautti olostaan.

Tällä matkalla laivalla ei ollut liikaa ihmisiä, joka minun kannaltani oli hieno juttu, laivayhtiön kannalta ei ehkä niinkään. Sain olla omissa oloissani, hiljaisuudessa (koska laivan tasainen käynti ei minua häirinnyt), rauhassa, vain etäistä puheensorinaa, muutama ohitseni vaeltava matkustaja ja jotenkin seesteinen tunnelma. Tuon alkutaipaleen voi keskittyä oman itsensä rauhoittamiseen maisemassa olemiseen, sillä noilla isoilla selillä ei maisemat vaihtuneet kovinkaan erilaisiksi. Siihen malttoi jäädä olemaan, todellakin vain olemaan.

Muroleen kanavalla vasta huomasin, että laivassamme oli hanuristi, Tapani Luojus. Hän kertoikin olevansa tänä kesänä aina perjantaisin ja lauantaisin viihdyttämässä matkustajia. Voiko olla suomalaisempaa kuin hyvä harmonikansoitto järvellä kansallismaisemien keskellä! Ihana yllätys! Muroleen jälkeen tuli välillä niin kapeita paikkoja, että epäilin laivan edes mahtuvan niistä. Ja aina pilli soi ennen kuin tultiin kapeisiin kohtiin tai satamiin. Siihen ääneen en kyllästy.

Maisemat tulivat lähemmäksi ja kesämökkien laitureille juoksi pikkulapsia innoissaan heiluttamaan meille. Hymyilin ja heilutin yhtä innokkaasti takaisin. Sitten paistettu lohi ja perunamuusi kutsuivatkin jo. Siinä maukkaasta lounaasta nauttiessani ohitimme paikan, jossa kallioon oli tehty kaksi maalausta. Tarinan mukaan toisen niistä olisi maalannut Akseli Gallen-Kallela (Kirnuava akka) ja toisen Hugo Simberg (Alaston nainen). Kuvia oli joka tapauksessa jouduttu korjaamaan useita kertoja, joten tuskin niissä oli paljoakaan alkuperäistä. Olin juuri syömässä kun tuon paikan ohitimme, joten oviaukosta näin vilauksen kuvista, olivat aika haalistuneita Mutta siinä kalliolla nuo herrat ovat ehkä joskus istuneet ja jutelleet keskenään, että mitä jos maalattaisiin tuohon kallioon jotain.

Noita vesiä oli niin monet taiteilijat, runoilijat, muusikot ja kirjailijat matkanneet ja nyt minä olin yksi heidän joukossaan. Ruoveden laivalaiturilla pyörähdettiin seuraavaksi, olivat näköjään uusineet uimarannan hyppytelineen. Sieltä matka jatkui Virroille. Yritin edelleen istua ulkona kannella, kun kerrankin siihen oli mahdollisuus, mutta tuuli oli välillä aika kova ja vilu meinasi yllättää. Onneksi kahvilan puolella voi käydä välillä lämmittelemässä. Ja siinä kahvilan edessä harmonikka jälleen soi.

Jälleen laivan pilli soi. Tultiin seuraavaan kapeikkoon. Tarjanne sujahti siitä kuin vettä vaan. Noihin Iso-Mustasaaren maisemiin Akseli Gallen-Kallelakin oli sijoittanut Aino-maalauksensa. Enkä ihmettele! Olisikohan tuohon maisemaan jäänyt ripaus Gallen-Kallelan taikaa, josta minäkin saisin osani. Aina voi toivoa.

Laiva jaksoi vain taistella tuulta vastaan. Maisema tuli välillä niin lähelle, että melkein voi koskettaa puita. Vaikka väylällä ei välillä leveyttä ollutkaan, niin syvyyttä kyllä piisasi. Vihreän sävyt vaihtelivat auringon valon mukaan ja välillä vihreyden keskeltä pilkisti punatiilinen savupiippu tai punainen mökki. Kun Virroille tultaessa pilli soi viimeisen kerran, oloni oli haikea. Matkani oli loppumassa, aivan liian aikaisin. Mutta lupaan tehdä tuon matkan vielä uudestaan. Monta kertaa.

Pari faktaa lopuksi: risteilyn voi tehdä vaikka vain Ruoveteen asti, mutta tämä koko matka Tampereelta Virroille kesti noin 8 tuntia ja takaisin Tampereelle pääsi bussilla suoraan satamasta. Risteily, lounas laivalla ja bussimatka olivat aikuiselta yhteensä 89 e/hlö. Suosittelen!

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 82. Närpiön kirkko

Pohjanmaan kiertomatkani alkoi Närpiön kirkosta. Olin kirkolla jo yhdeksältä aamulla, mutta viikonloput ovat aina ongelmaisia, koska nytkin kirkossa oli alkamassa hautajaiset ja sisälle ei päässyt. Mutta onneksi olin ajoissa, jotta ehdin kuvata ja katsella kirkkoa edes ulkopuolelta ennen kuin hautajaisvieraat saapuivat.

Enkä osannut ollenkaan odottaa sitä unohtumatonta näkymää, mikä minut kohtasi lähestyttäessä kirkkoa. Molemmin puolin tietä oli vieri vieressä punaisia kirkkotalleja harmaine ja keltaisine ovineen. Niitä oli upea rivistö ja ne vain jatkuivat ja jatkuivat ja jatkuivat. Yhteensä noin 150 hevosten suojiksi tehtyä kirkkotallia 1700-luvulta oli kunnostettu ja näky oli aivan mieletön. Tällaista kokonaisuutta ei muualla Suomessa näe. Ja mitä se olikaan ollut ennen 1940-lukua, kun talleja oli ollut lähes 350 kappaletta. Sen olisin totisesti halunnut nähdä.

Kuinka mielenkiintoinen tuolloin oli ollut kirkon ympäristö kirkonmenoja ennen ja jälkeen, kun pihaan oli tullut hevosia kärryineen yksi toisensa jälkeen. Oli tervehditty tuttuja ja sukulaisia ja syöty ehkä eväitäkin yhdessä. Piha oli täynnä puheensorinaa, hevosen hirnuntaa, hyöriviä ihmisiä pyhäpuvuissaan ja juoksevia lapsia eli elämää. Minulle tuo kuulostaa lähes romanttiselta tapahtumalta, mutta on varmasti tuolloin ollut totista ja vakavaa puuhaa. Ja kaukana romanttisesta! Hyvä kun maltoin ollenkaan kiertää kirkkoa ympäri, kun tuo näky imaisi mukaansa totaalisesti. Tallien ympärille tuo valkoinen uudistettu kirkko sopi täydellisesti, mutta hieman jäi harmittamaan, että sisätiloja en päässyt kokemaan.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 81. Mikkelin kivisakasti

Sysmästä jatkoin bussilla Mikkelin kivisakastia katsomaan. Vaikka olin monta, monta kertaa kulkenut tuon hauskasti tien keskelle jäävän kivisakastin ohi, sisälle en ollut ennen poikennut. Nykyään se on pieni kirkkomuseo, jonne on kerätty esineistöä lähiseurakunnilta ja monelta vuosisadalta. Ehkä jo ruosteisiakin ja osin rikkinäisiä, mutta silti säilyneitä.

Mietitytti kyllä, miksi tie kulki sakastin molemmin puolin, eikä vaan toista laitaa. Ainakin se oli ainutlaatuista! Historiaa arvostavia kansalaisia oli jälleen kiitettävä siitä, että sakasti oli edelleen ylipäätään olemassa, sillä esitteen  mukaan 1800-luvun puolivälissä kuvernööri aikoi purkaa rappeutuneen sakastin, mutta seurakuntalaiset valittivat senaattiin ja saivat pitää sakastinsa.

Se oli lumoava ulkoapäin ja mielenkiintoinen museo sisältä. Aivan loistava yhdistelmä pitämään sakastia hengissä. Vieraskirjassakin oli komea rivi ulkomaalaisten nimiä, joten ei huono kesätyö opaspojalla.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 80. Sysmän kirkko

Eräänä heinäkuun päivänä päätin lähteä pienelle bussimatkalle Sysmään ja Mikkeliin. Päivä oli sopivan lämmin ja matka erityisesti Lahdesta Sysmään fantastinen. Ensin kaunis Vääksyn seutu ja kanava, siitä jatkui mahtava matka läpi metsien, harjujen ja upeiden järvimaisemien. Aivan uskomattoman kaunista seutua!

Minulle jäi tunti aikaa piipahtaa Sysmän kirkossa ennen kuin bussi Mikkeliin lähti. Matkaa kirkolle oli 1,6 km, joka ei ole paljon, mutta tiukassa aikataulussa tuntui paljon pidemmältä. Hiki virtasi, mutta ei auttanut kuin laittaa tossua toisen eteen. Vihdoin silmieni eteen mäennyppylän takaa rupesi puiden välistä pilkistämään valkoisena hohtava kirkko. Tuotakin kirkkoa oli uusittu, jotta kirkkoväelle saataisiin lisää tilaa. Siihen oli Engelin suunnitelmien mukaan lisätty kaksi sivusiipeä. Mielestäni siellä oli hienostuneesti onnistuttu yhdistämään uusi ja vanha, vaikka siinä oli samalla hävitetty osa keskiaikaista, myös osa maalatuista vihkiristeistä.

Kirkossa oli todella asiansa osaava opas, joka näytti minulle sakariston alttarin takaa ja kertoi asiantuntevasti veistoksista ja kastealtaasta. Mutta sitten opas näytti yhden matalan oven, jonka takaa avautuivat portaat seinämuurin sisältä. Niitä pitkin oli päässyt ulkosaarnastuoliin saarnaa pitämään ja siitä ylöspäin myös välikatolle asti. Portaita sai jopa kiivetä ja sitä en halunnut jättää väliin, koska sitä ei ole missään muualla voinut kokea. Uskaltauduin juuri siihen entisen ulkosaarnastuolin kohdalla olevalle ikkunalle asti. Kyllä ihmetytti, miten papit kaavuissaan ja pimeässä ja ehkä jopa kynttilä kädessä olivat sinne kiivenneet. Kapeat, korkeat portaat, joissa minulla ainakin oli tekemistä ja olin sentään pitkissä housuissa. Mieleenpainuva kokemus.

Sata tarinaa keskiaikaista kivikirkoistamme: 79. Nauvon kirkko

Nauvon kirkko oli yksinkertainen ulkoasultaan, mutta sisältä mielenkiintoinen. Tuo Nauvon ja Korppoon kirkkojen primitiivisten kuvien maailma oli aivan ihana. Noita kuvia olisi katsellut vaikka kuinka kauan ja aina ne hauskuuttivat ja ilahduttivat ja mietityttivät. Erilaiset kasvi- ja köynnösaiheet olivat vallanneet Nauvon kirkon ja pilareista löytyi upea valikoima kukkia.

Mutta en voinut välttyä sielläkään tutulta aiheeltani, kun löysin yhdestä pilarista omalaatuisen naamahahmon, kohdasta mistä holviruoteet lähtivät kohti kattoa. Se oli hauska mustattuine silmineen ja selvästi virnisteli minulle sieltä ylhäältä kuin pilaillakseen, että pitäisikö kiinni noista ruoteista vai päästäisikö irti. Suosittelin hänelle vain jatkamaan tärkeää tehtäväänsä. Virnistelköön vain rauhassa minulle ja muille kävijöille. Jos se oli tehty rakentajan omakuvaksi, oli siinä ollut hyvä huumorintaju tekijällä.

Katselin rauhassa kaikkia kuvia, erilaisia lintuja ja hahmoja. Tiiliset pilarit, monet holvikaaret raitamaalauksineen, yksinkertaiset kuvat ja ihana tunnelma - nuo olivat parhaita hetkiä matkallani.

Nauvon kirkossa kohtasi myös jännän maalatun ja kirjoitetun hirsipalkin kahden pilarin välissä, jollaista en ollut muualla nähnyt.

Pienet vinoneliölasimaalaukset ikkunassa olivat kauniit ja niiden sanottiin olevan aidot keskiaikaiset. Sekin oli harvinaista herkkua, sillä  yleensä lasimaalaukset olivat tuhoutuneet tai sitten siirretty muualle ja tilalle tehty kopiot. Kuinka jännittävältä ja kauniilta oli varmaan tuntunut tuo valon leikki lasin pinnalla, kun eri sävyt nousivat esille ja lasi hohteli jalokivien lailla.

Erittäin hauska saarnatuolin tarina liittyy tuohon kirkkoon 1800-luvun lopulta, ja siitä Emil Nervander kertoo seuraavasti:

"Nauvon kirkossa oli kerran - luulen sen olleen yhdeksän vuotta sitten - aivan vähällä saada kunnia majoittaa Suomen, ehkä maailman, suurimman saarnatuolin. Kirkon laskuun oli nimittäin Pietarista ostettu tällainen valtava kapine, joka oli koristettu öljymaalauksin, monin veistetyin kuvin, auringon ja ristein ja niin edespäin, sekä maksettu siitä 200 ruplaa hopeassa. Kun se saapui määräpaikkaansa, huomattiin sen olevan aivan liian jättiläismäinen kirkolle ja sen kohtaloksi tuli pala palalta joutua huutokaupan vasaran alle. Vielä tänä päivänä näkee vaeltaja myötätuntoisin katsein neljä suurta, valkoiseksi maalattua pilaria, jotka ennen kuuluivat tähän saarnatuoliin, seisomassa portinpylväinä tiellä, joka kirkolta kulkee lähellä olevan kylän läpi. Puoliksi vinossa näyttävät ne melankolisesti filosofoivan kaiken maallisen suuruuden ja kaikkien ihmissuunnitelmien epävarmuutta."
(Nervander Emil, "Kesämatkoja Suomessa, Ahvenanmaalla ja Turun seudulla", WS Bookwell Oy, Porvoo 2010, s. 180)