Venetsiassa kulkiessa

Huomenta Venetsiasta! Täällä kulkiessa unohtuu arki. Kaikki tuntuu epätodelliselta, kuin aika ei kulkisi eteenpäin ollenkaan. Tunnelma on runollinen, jotain sellaista mitä ei voi selittää. Venetsia on vaan pakko kokea.

Good morning from Venice! Walking in Venice makes you forget the normal life. It feels surreal, like time has stopped. There is something poetic that you can not explain. Venice is the place you just have to experiece.

Minulle Venetsia on...

... elämää Canal Grandella

... ihania kirkontorneja ja myös kirkkoja

... siltoja, siltoja, siltoja ja gondoleita

... tunnelmallisia pikkukujia

... värikkäitä ajan kuluttamia rakennuksia

... pieniä ja suuria aukioita

... lukemattomia kauniita yksityiskohtia mihin tahansa katsookin

... taidetta (tänä kesänä Damien Hirst on saapunut kaupunkiin)

... vaporettolla kulkeminen aina ja välillä tällaisellakin säällä

... ja tietenkin kahvilat ja capuccino!!!

Seuraavalla kerralla kirjoitan paperi- ja tarvikekaupoista. Hyvää vappua kaikille!

Residenssissä Venetsiassa

Kirkot ovat nyt hetken hiljaa, koska matkustin Venetsiaan viideksi viikoksi residenssiin tekemään taidetta ja myös hieman opettamaan. Saapuminen jälleen rakastamaani kaupunkiin oli täynnä tunnetta. Olen tullut kotiin!

Joka viikko tuon eri aiheen kirjoituksiini ja nyt esittelen koulun missä työskentelen seuraavat viikot eli Scuola Internazionale di Grafica. Vaikka kuvissa on tyhjää, niin tällä hetkellä koulussa työskentelee taiteilijoita Amerikasta, Australiasta, Englannista, Italiasta ja minä Suomesta. Kansainvälistä meininkiä. Koululla on myös galleria, jonne kuka vaan voi poiketa ja muutenkin esittelevät mielellään koulua ja residenssitoimintaa kaikille kiinnostuneille. Galleriassa on tällä hetkellä myös minun näyttelyni "On the edge" sekä paikallisen kalligrafiayhdistyksen järjestämä kansainvälinen "Scrolls".

I am now five weeks in Venice in the residency at Scuola Internazionale di Grafica. I just love Venice and every time it feels like I have come home. In the school there are now artists from USA, UK, Australia, Italy and I from Finland. Very international. I also have an exhibition "On the edge" in the gallery of the school.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 12. Vesilahden vanha sakaristo

Oli sunnuntai, kun saavuin Vesilahden vanhaa sakaristoa katsomaan ja pelkäsin sen olevan kiinni, koska oli pyhäpäivä. Onnekseni kylällä oli jokin iso tapahtuma, jonka johdosta sakaristoonkin pääsi tutustumaan.

It was a Sunday when I came to watch the old sacristy of Vesilahti, and I was afraid it might be closed due to holy day. Lucky me, there was some big event in the village during which people could visit the sacristy.

Sisällä oli miellyttävä tunnelma, kun valkoiset seinät huokuivat mukavaa viileyttä kesäisenä päivänä ja paikkaa esittelevät herrat loivat leppoisan tarinatuokion sakariston vaiheista. Paikalle saapui myös miellyttävä ja ystävällinen kirkkoherra Harri Henttinen, joka pahoitteli että en päässyt näkemään pyhimyspatsaita, koska ne olivat parhaillaan entisöitävinä.

Inside the sacristy there was a pleasant mood, as the white walls breathed a nice coolness during this hot summer day, and the gentlemen presenting the place created a jovial storytime about the phases of the sacristy.

Minulle riitti kyllä nämä tarinat ja tunnelma. Tunsin oloni tervetulleeksi. Sakariston erityispiirre oli kahdesta nurkasta ulos sojottavat kivenjärkäleet. Siihen on ollut tarkoitus rakentaa loppuosa kirkosta, mutta se ei koskaan valmistunut. Nämä ulkonevat kivet luovat kuitenkin uskoa tulevaan. Ne ovat tukipilareita, jotka pysyvät paikoillaan. Tunsin kuinka kivien lämpö ja voima siirtyivät minuunkin, kun kosketin niitä. Ei siis mikään ihme, että pieni jänönpoikanenkin oli tullut päivänokosille muurin viereen. Hellyttävää!

The speciality of the sacristy was the large rocks, sticking out from the two corners. From there it was meant to be build the rest of the church, but it was never completed. I can feel the warmth and strength from the rocks transforming to me as I touched them. So it was no wonder that a small baby rabbit had come to take a nap beside the wall. Endearing!

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 11. Pälkäneen rauniokirkko

"Pälkäneen läpi kulkeva Hauhon ja Kangasalan kirkkojen välinen tie on kaunein, jota tähän mennessä olen kulkenut, siinä on niin monia ja niin kauniita käänteitä, luonto on niin vaihteleva ja moninainen, ikään kuin se olisi halunnut osoittaa kykynsä muovata kauneutta niin monin tuhansin vivahtein. - Enimmäkseen tie kulki rehevien metsien ja peltojen ja suurten järvien vieritse, niiden sylistä kohosi mitä kauneimpia saariryhmiä."
(Ehrström Eric Gustaf, Hämeen sydänmailla, matkapäiväkirja 1811, Karisto Oy, Hämeenlinna, 2007, s. 91)

Kotona luin kaikessa rauhassa Aamulehteä, kun sattumalta huomasin pienen otsikon "Leffailta raunioilla". Mitä ihmettä? Jatkoin lukemista: "Pälkäneen rauniokirkossa esitetään tänään klo 22.15 Klaus Härön uusin elokuva Postia pappi Jaakobille. Näytöksessä voi tavata myös elokuvan ohjaajan. Tapahtuman tuotto luovutetaan rauniokirkon suojeluun". Sinne oli päästävä! Aikaa oli puolitoista tuntia.

I read a headline in the newspaper: "A movie night in the ruins". What an earth? A new finnish movie by Klaus Härö was shown in the ruins of the church of Pälkäne, and I had to experience it. 

Illan alettua jo hämärtyä kauniin kesäpäivän päätteeksi saavuin rauniokirkolle. Ihmisiä vaelsi huopineen kirkkoon ja kirkon muurit ottivat meidät turvalliseen syliinsä. Tunnelma oli odottava. Annoin katseeni kiertää pitkin kirkon kiviseiniä. Ikkunan muodot olivat ylväitä ja hiipuva ilta-aurinko pyrki ikkuna-aukoista sisälle. Oviaukko, mistä kirkkoon saavuttiin, oli hauskasti epäsymmetrinen. Se ikään kuin naureskeli meille, että kaiken ei tarvitse olla täydellistä ja silti se on kaunista... Vai olikohan asialla ollut kapinoiva, oman tyylin omaava rakennusmestari?

The evening was turning to twilight after a beautiful summer day as I arrived to the church. The people with their blankets were walking inside, and the walls of the church took us in their warm embrace. The atmosphere was anticipatory. I let my eyes circle along the stone walls of the church. The forms of the windows were noble and the fading evening sun gazed inside from the windows. The doorway, from which one arrives to the church, was asymmetrical in a funny way. It felt like it was laughing at us, that not everything has to be perfect and it can still be beautiful. 

Odotellessamme illan pimentymistä Klaus Härö ja elokuvan tuottaja kertoivat elokuvan syntyvaiheista varsin leppoisaan sävyyn. Odotukseni elokuvaa kohtaan vain kasvoivat.

It was an enjoyment in the gentle darkness of the evening to watch a movie, that had so deep and touching subject.

Oli nautinto lempeässä iltapimeässä katsella elokuvaa, joka aiheeltaan oli hyvin syvällinen ja koskettava. Oli uskomaton fiilis, kun lopputekstien ajan väki oli aivan hiljaa, piti toisiaan käsistä kiinni ja antoi itselleen sekä toisilleen aikaa irtautua elokuvan maailmasta. Se oli hiljainen kiitollisuuden hetki niin elokuvaa kuin historiallista ympäristöä kohtaan. Täysikuun valaistessa yönsinistä taivasta kirkkokansa lähti vaeltamaan kotiinsa. Onnellisina!

It was an incredible feeling, when during the closing credits people were complitely quiet, held each other and gare themselves and others the time to pull oneself from the world of the movie. It was a quiet moment of gratitude, not only for the movie but also for the historical environment.