Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 56. Tuuloksen kirkko

Kun Tuuloksen kirkkoa lähestyi, se kurkisti uteliaasti puisen kellotapulin takaa kuin tarkkaillen kuka tulija oli. Kun portista astui kirkkomaan puolelle, tunnelma oli sadunomainen. Kirkon ympäristö oli todella hyvin hoidettua nurmea koko alue. Siinä oli aivan pakko kävellä hetki nurmella paljain jaloin ja se oli ihanaa!

 

Kivilaatat nurmen keskellä johdattivat kulkijan kohti kirkkoa. Kirkkopihan muurit sulkivat minut turvalliseen syleilyynsä ja koko ulkomaailma sulkeutui pois. Noin lämmintä ja herkkää kokemusta en osannut odottaa. Rauha laskeutui sisälleni. Kirkko itsessään oli pieni ja vaatimaton, mutta henki menneiden vuosisatojen eletystä elämästä. Hyvä paikka aloittaa päivä.

Eric Gustaf Ehrstömillä oli aivan toisenlainen kokemus tuosta kirkosta vuonna 1811, josta hän kirjoittaa matkapäiväkirjassaan Hämeen sydänmailla:

"Tuuloksen kirkko ei ole kuitenkaan kaunis, se on liian karu eikä ole kyllin valoisa. Sukupolvinen tomu synkisti kirkon seiniä ja siellä täällä jokin muurissa näkyvä vanha kuva elvytti muistoja entisaikojen palvonnasta, jolloin harhaan joutunut kansa saapui näkymättömän asumukseen rukoilemaan ja suutelemaan ihmistyön tulosta, uhraamaan viimeisen roponsa pahantekijöille uskonnollisuuden viitan suojissa sekä poistui rauhoittunein sydämin ja omintunnoin ryhtyäkseen uudelleen tekemään rötöksiä ja saadakseen taas seuraavassa messussa anteeksiannon."
(Ehrstöm Eric Gustaf, "Hämeen sydänmailla, matkapäiväkirja 1811", Karisto Oy, Hämeenlinna 2007, s. 52)

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 55. Nousiaisten kirkko

Matkasin Nousiaisten kirkolle, jonne ehdin onnekseni ennen sulkemisaikaa. Kirkkorakennus ja erityisesti sen erikoinen pohjakaava olivat hyvin mielenkiintoisia. Vastaavaa pohjakaavaa ei löydy muualta Suomesta. Kirkon taakse johti silta ja portaat joen toiselta puolelta. Niitä pitkin kirkolle tultaessa näky oli uskomaton, kirkko suorastaan kutsui lähemmäksi. Oli pakko päästä sisälle.

Kirkon upeus ja mahtavuus vain jatkui! Tiilipilarit ja raidalliset ruodemaalaukset tekivät kirkosta esteettisesti kauniin ja harmonisen kokonaisuuden, jota hennot, primitiiviset maalaukset vain korostivat. Minusta kokonaisuus oli loistava. Kun kirkko itsessään oli niin huippusuunniteltu ja valoisa, ei siellä kaivannut suuria, värikkäitä maalauspintoja. Siellä yksinkertaisuus oli kaunista ja hiljentävää.

Piispa Henrikin sanotaan olevan haudatun sinne. Siitä hyvästä kirkossa oli ainutlaatuinen, keskiaikainen sarkofagi, jossa oli ainakin joskus säilytetty Henrikin pyhäinjäännöksiä. Ne on kuitenkin siirretty myöhemmin Turkuun. Mustasta kalkkikivestä tehtyä sarkofagia peitti komeat kaiverretut messinkilevyt, joissa oli kuvattuna Henrikin elämään liittyviä tapahtumia, hänen marttyyrikuolemansa sekä hänen tekemiään ihmetekoja. Lisäksi kirkon kuorin puoleisella sivulla sarkofagia oli avattavat luukut, joista oli työnnetty esineitä pyhimysten hautoihin ikään kuin pyhittymään. Tuo Henrikin läsnäolo teki kyllä tuosta kirkosta vielä legendaarisemman ja pyhemmän.

Suomeen tehtiin ristiretki kuningas Erikin ja Uppsalan piispa Henrikin johdolla 1100-luvun puolivälissä. Retken päätyttyä piispa Henrik jäi Suomeen vielä pakanoita käännyttämään ja sai lopulta surmansa Lallin kädestä. Kuolemansa jälkeen Henrikistä tuli ainoa suomalainen pyhimys. Keskiajalla oli tapana kirjoittaa pyhimyksistä pyhimystekstejä, joissa levitettiin hänen mainettaan ja ihmetekojaan. Pyhän Henrikin legenda kirjoitettiin luultavasti 1200-luvun lopulla ja seuraavassa kerrotaankin, mitä murhaajalle kävi surmaamisen jälkeen (alun perin teksti ollut latinankielinen):

"Sen jälkeen tuo rikollinen murhaaja nosti pyhän piispan päästä lakin, jota tällä oli tapana käyttää ja asetti sen omaan päähänsä. Palattuaan kotiin hän kerskaili tekemästään rikoksesta kertoen kaataneensa karhun, tarkoittaen tällä pyhän miehen tappamista, ja iloitsi tehtyään pahoin sekä riemuitsi pahoissa menoissansa. Kun hän yritti ottaa päähänsä panemansa lakin pois, päänahka ja liha tarttuivat kiinni lakkiin ja hän veti nekin päälaeltaan. Oli jumalalliselle kostolle sopivaa, että häntä, joka ei pelännyt törkeästi hyökätä Herran voidellun kimppuun ja tapettuaan ryöstää häntä, rangaistiin tuollaisella piinalla."
(Heikkilä Tuomas, "Pyhän Henrikin legenda", Karisto Oy, Hämeenlinna 2005, s. 409-411)

Jälleen voin ihmetellä, kuinka rikasta meidän keskiajan taide on ollut. Näissä kirkoissa näkyy alueelliset erot, näkyy kansainvälisyys eri mestareiden kädenjälkenä sekä näkyy erilainen kunnioitus vanhaa historiaa kohtaan. Koen olevani todella onnellinen, että tämä kiertäminen oli mahdollista ja pääsin näkemään nämä erot itse. Mitä uskomattomimpia taide-elämyksiä keskiajan ihmiset ovatkaan saaneet tietämättään kokea! Nyt jo tiedän sen, mitä olen etsinyt eli arvostuksen näitä kirkkoja kohtaan. Kunpa sen löytäisivät kaikki! Kulttuurimatkailuni näissä kirkoissa ei kuitenkaan ole vielä ohi, vaan matka jatkuu.