torstai 5. heinäkuuta 2018

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 45. Kemiön kirkko

Sauvon kirkossa käytyäni olin niin hurmiossa ja totaalisesti sielunravittu, että odotukseni Kemiön kirkosta olivat korkealla, mutta jotain jäi puuttumaan. Kirkko oli palanut v. 1781 ja tällöin oli tehty joitain muutoksia ulkoasuun, kuten kattoa oli laskettu matalammaksi. Samaa jyhkeää fiilistä ei siis päässyt kokemaan kirkkoa katsellessa. Onneksi sisältä löytyi kauniiden pilareiden tukemat upeat kattoholvit, myös se arvokas 40-jakoinen tähtiholvi.







Maalauksia oli vain vähän, johtuen ehkä juuri tuosta tulipalosta ja sen jälkeisestä raivaustyöstä. Mutta lehterin kaiteen maalaukset olivat kerrassaan mahtavia! Ja erilaisia. Olin aivan hurmioitunut noista ihanista punaisista poskista, hiuskiehkuroista ja vinkeistä katseista. Niiden pehmeä maalaustapa vetosi tunteisiin ja olisin voinut katsella niitä loputtomiin. Näki kyllä, että kyseessä oli ollut todellinen mestari, joten haluan tietää hänestä enemmän.



Gustaf Wilhelm Finnberg (1784-1833) oli 1800-luvun alkupuolen merkittävin suomalainen taidemaalari, joka syntyi Paraisilla ja opiskeli maalarinkisälliksi Turussa. Hänen taiteelliset lahjansa huomattiin ja hänet lähetettiin opiskelemaan Tukholman Kuninkaalliseen taideakatemiaan v. 1806. Kun hän palasi Turkuun arviolta vuoden 1820 paikkeilla, hän työskenteli pääasiassa muotokuvamaalarina. Hänen lahjojaan ei osattu arvostaa, sillä tilaajat valittivat, ettei hän saa töitään valmiiksi. He luulivat, että työt ovat keskeneräisiä, vaikka se oli hänen tapansa maalata: luonnosmaisesti, näkyvillä siveltimenjäljillä ja hehkuvilla väreillä. Nopea hän ei ollut, sillä työn tekemiseen saattoi mennä kaksi vuotta enemmän kuin oli sovittu. Hänen työskentelytapansa oli verkkainen ja muutenkin häntä pidettiin hiljaisena miehenä, joka ei montaa sanaa päivässä lausunut.

Kemiön kirkkoon hän maalasi lehterinkaiteeseen teoksen "Kristus ja 12 apostolia". Työ on signeerattu vuonna 1822. On sanottu, että evankelista Luukkaan kuva olisi jopa Finnbergin omakuva, sillä Luukashan oli taiteilijoiden suojeluspyhimys ja Finnberg on tehnyt signeerauksensa kuvassa esiintyvän kirjan sivulle. Joka tapauksessa hän piti koko elämänsä ajan kiinni yksilöllisen maalaamisen vapaudesta, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Finnberg joutui kärsimään Turun palosta 1827, jossa hänen työnsä ja tärkeät luonnoskokoelmansa tuhoutuivat. Rutiköyhä mestari muutti palon jälkeen Tukholmaan, missä hän maalasi muotokuvia ja maisemia elämänsä loppuun asti.
(mm. Nervander Emil, "Kesämatkoja Suomessa, Ahvenanmaalla ja Turun seudulla", WS Bookwell Oy, Porvoo 2010, s. 233 ja von Bonsdorff Bengt, Gardberg Carl Jacob, Lindberg Bo, Kruskopf Erik, Nummelin Rolf, Ringbom Sixten, Ringbom Åsa, Schalin Mona, "Suomen taiteen historia", Painotalo Miktor, Helsinki 1998, s.192)


Vielä hautausmaan puolelta löytyi kaunista kirjoitusta. Hautausmaat kannattaa aina kiertää.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 44. Sauvon kirkko

Sauvon, Kemiön ja Perniön kirkot ovat saman rakennusmestarin tekemiä ja ne on rakennettu vuosien 1460 ja 1480 välisenä aikana. Näistä kävin ensimmäiseksi Sauvon kirkossa, joka kohosi uhkeana eteeni ja odotukseni olivat korkealla. Enkä pettynyt!




Korkea sisätila loi kirkkoon vahvan tunnelman ja joutui todella katsomaan ylös taivaisiin, kun yritti nähdä holvien häikäisevät rakenteet ja maalaukset. Tuollaista 40-kenttäistä holvia ei kukaan muu rakennusmestari tehnyt keskiajalla Suomessa kuin Pietari Kemiöläinen ja hänestä kerroinkin jo Tenholan kirkon kohdalla.






Kirkossa oli niin paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, ettei tiennyt, mihin katseensa kääntäisi.





Kirkon opas kertoi, että piispanpenkki ja papinpenkki oli rakennettu kuoripenkkien osista, joten niissä oli näkyvissä aitoa keskiaikaista puun koristelutekniikkaa. Tosin aikoinaan ne ovat olleet värikkäästi maalattuja. Sitä värien määrää oli vaikea kuvitella tästä ajasta katsottuna. Mutta tuossa kirkossa siitä sai aika hyvän käsityksen. Mikä uskomaton maailma on avautunut pienistä torpista tulleille kirkkovieraille, kun kaikki väri- ja kuvaloisto on heidän eteensä avautunut. Heidän kokemukseensa on mahdotonta samaistua tänä päivänä. Oli pakko koskettaa piispanpenkkiä, saada näin tuntuma menneeseen. Joka kosketus tuntui sydämessä. Mitä ammattitaitoa ja taidetta kirkkojen tekeminen on keskiajalla ollutkaan.


Sitten huomasin yksinäisen, mutta suuren kastealtaan, joka oli peräisin jopa 1200-luvun lopulta. Sillä oli oma kastetila, jota ympäröi aita. Aita oli koristeltu kasteeseen viittaavin raamatunlausein ja tämä kokonaisuus oli siis edelleen käytössä. Kaiken ei tarvitse olla uutta, vaan saamme kokea menneisyyden ja nykyhetken kohtaamisen. Tämä on asia, jonka olin huomannut näitä kirkkoja kiertäessä olevan minulle yhä tärkeämpää. Ja se kohtaaminen oli niin kokonaisvaltaista: syvästi tunteisiin vetoavaa, esteettisesti silmää hivelevää ja historiallisesti opettavaa sekä arvostavaa!



Seinillä oli valtava kokoelma hautausvaakunoita. Valitettavasti näiden kuvat olivat minulla epäonnistuneet, mutta seuraavassa kuvassa oikeassa laidassa olevat puiset hautausvaakunat antavat edes vihjeen, mistä oli kyse. Kannattaa siis mennä itse katsomaan ne paikan päälle! Noiden hautausvaakunoiden värikkyys ja koristelu oli huomionarvoista ja osoitti sen, että alue oli selvästi ollut hyvin varakasta. Mutta mitä nuo hautausvaakunat oikein olivat?


1600-luvulla kirkon sisätiloja alkoivat koristaa myös hautausvaakunat. Aatelinen saatettiin hautaan juhlakulkueessa, jossa kuljetettiin vainajan aatelisvaakunaa mukana pitkässä tangossa osoittamassa vainajan arvoasemaa. Myöhemmin hautausvaakuna sijoitettiin kirkkoon siihen kohtaan, missä vainajan hautapaikka oli. Vaakunan alapuolelle oli sijoitettu usein vielä haarniska, miekka ja taisteluhansikkaat, mutta nämä on myöhemmin poistettu kirkkoon sopimattomina esineinä. Valtakunnan parhaat koristepuusepät jättivät jälkeensä upeita näytteitä käsityötaidoistaan ja kalliista vaakunoista tuli heille oiva tulonlähde. Päävaakunan yhteyteen saatettiin vielä liittää pienempiä, vanhempien suvuille kuuluvia sukuvaakunoita, joita oli yhteensä 16, kahdeksan kummaltakin puolelta. Tällainen näyttävä kokonaisuus on mm. ratsuväenkenraali Johan Gallella, joka kaatui Lundin taistelussa 1676. Kokonaisuus löytyy Sauvon kirkosta, jossa on Suomen kattavin kokoelma hautausvaakunoita, nykyään 35 kappaletta.
(Lähteet: Rosenlew Fredrik, "Sauvon kirkon hautausvaakunat, Sauvon kirkon esite", Ykköstien kirjapaino 1996, s. 16-18 ja Gardberg C.J., "Kivestä ja puusta, Suomen linnoja, kartanoita ja kirkkoja", Otavan kirjapaino Oy, Keuruu 2002, s. 153-154.)


Seiniltä löytyi upeita kalkkimaalauksia ja ne olivat jälleen erilaisia kuin aikaisemmin näkemäni. Niissä oli aina yksi apostoli ja profeetta rinnakkain. Profeettojen asut olivat sikäli mielenkiintoisia, että ne antoivat oivallisen kuvan keskiaikaisesta pukeutumisesta.





Lisäksi sen oven vieressä, mistä menin sisään kirkkoon, oli kuva Tutivilluksesta. Tarina kertoo:

" Tutivilluksen tehtävänä oli kirjoittaa muistiin kirkossa juoruilleiden tai muuten sopimattomasti käyttäytyneiden ihmisten nimet. Sattuipa eräänä päivänä, että Tutivillus tovereineen istui kirjoittamassa lörpöttelevien ihmisten nimiä lehmännahalle. Nahka tuli vähitellen täyteen, ja saadakseen viimeisetkin nimet mahtumaan Tutivillus otti hampaillaan nahan reunasta kiinni ja venytti sitä, mutta huonoin seurauksin. Nahka kimposi Tutivilluksen suusta, ja piruparka lensi alas holvin reunalta niin että lattia tömähti. Kirkossa sattui istumaan myös eräs harvinaisen moitteeton mies, joka pyhyytensä ansiosta oli ainoa, joka kykeni näkemään, mitä ylhäällä holvissa tapahtui. Tutivillus oli jo pitkään tarkkaillut miestä, mutta ei ollut onnistunut saamaan häntä kiinni minkäänlaisesta rikkeestä. Nähdessään paholaisen komean ilmalennon mies ei voinut olla purskahtamatta nauruun, ja niinpä ontuen pystyyn kömpinyt Tutivillus kirjoitti lopulta hänenkin nimensä vuotaansa. - Kertomus Tutivilluksesta tunnetaan kaikkialla Euroopasta, ja sen vanhimmat muunnelmat voidaan ajoittaa vuoden 900 vaiheille. Kertomus ei yleensä lopu edellä kerrotulla tavalla. Alkuperäisissä legendoissa Tutivillus saa tyytyä tappioonsa, suomalainen kansanhuumori sen sijaan antaa vahingonilon kukkia kaikessa suloudessaan. "
(Lähde: Toim. Linder Marja-Liisa, Saloniemi Marjo-Riitta, Krötzl Christian, "Ristin ja Olavin kansaa, Keskiajan usko ja kirkko Hämeessä ja Satakunnassa", Bellaprint Oy/Karisto Oy, Tampereen museoiden julkaisuja 55, 2000, s. 88-89.)


keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 43. Vanajan kirkko

Vanajan kirkolla oli joukko rippikoululaisia juuri lähtemässä kotiin, kun astuin kirkon pihamaalle. He näkivät tämän kirkon ehkä toisin silmin kuin minä...  Minusta oli hienoa, kun kirkon päädyssä oleva ulkoinen saarnatuoli on edelleen kerran kesässä siinä käytössä mihin se oli tehty eli sieltä saarnattiin ja luettiin kuulutuksia kirkon pihalle kokoontuneelle kansalle. Ja tämä tapahtuu kuulemma heinäkuussa rippipyhänä. Sepä olisi kiva nähdä ja kuulla.




Seinillä sisällä oli vain muutama hailea uudempi maalaus, mutta kaikki 12 vihkiristiä olivat näkyvissä ja kiintoisasti ne eivät olleet kaikki samanlaisia. Ja välillä niitä oli kaksi päällekkäin. Oliko tämä kirkko siis vihitty kaksi kertaa vai mikä oli niiden tarkoitus?




Alttari oli todella vaikuttava, sillä keskiaikainen alttarikaappi oli restauroitu ja asetettu entiselle oikealle paikalleen, jolloin kaapin takana olevasta ikkunasta pääsi upeaa valoa alttarille. Onneksi uudempi alttaritaulu oli siirretty pois peittämästä koko ikkunaa. Alttarikaappi erosi muista vastaavista mahtavalla veistosmäärällään, sillä siinä oli kymmeniä eri henkilöhahmoja. Se oli tehty Antwerpenissä 1500-luvulla ja siihen oli upealla veistotekniikalla toteutettu Jeesuksen kärsimyshistoria ja myös syntymähistoria. Tämä kokonaisuus, minkä muodosti alttarikaappi ja vihkiristit seinissä sen molemmin puolin, oli vaikuttavin alttari mitä olin nähnyt. Kun aurinko vielä lähetti kultaisia säteitään ikkunasta kuin sädekehäksi kaiken ylle, tunnelma oli mitä voimakkain.


 

lauantai 26. toukokuuta 2018

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 42. Janakkalan kirkko

Janakkalan kirkko oli ulkoapäin viehättävä, mutta sisältä liian luterilainen. Se oli hukannut keskiaikaisen tunnelman johonkin vuosien varrella ja se oli harmi.




Kirkon keskiaikaiset puuveistokset, pyhä Olavi ja pyhä Laurentinus, oli hiljennetty kuorin kahteen eri nurkkaan, missä ne seisoivat omassa rauhassaan ja kenenkään häiritsemättä. Ainoa asia, mikä todella teki vaikutuksen, olivat upeat sukuvaakunat. Janakkala kun on ollut tunnetusti varakasta seutua.






Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 41. Rengon kirkko

Rengon kirkko sai hymyn huulille, se oli niin söpö. Siinä oli jotain mökkimäistä, vaikkakin isommassa koossa. Vain perustukset olivat enää keskiajalta, sillä vähien varojen takia kirkko rappeutui keskiajan jälkeen ja raunioitui. Kirkkoa ei päädytty korjaamaan vaan rauniot purettiin ja tilalle rakennettiin uusi. Kirkko ei siis tunnelmaltaan ollut keskiaikainen, mutta sen kahdeksankulmainen pohjakaava oli keskiaikainen harvinaisuus. Mielenkiintoista on se, että tuo apostoli Jaakob vanhemman nimikirkko on ollut tunnettu pyhiinvaelluskohde keskiajalla, kun pyhiinvaeltajat ovat kulkeneet Turusta Hattulaan.