Risteily höyrylaiva s/s Ukkopekalla

Kovan helleviikon jälkeen oli ihanan vilpoisaa eilen matkata Turkuun ja lähteä risteilemään höyrylaiva s/s Ukkopekalla Turusta Naantaliin ja takaisin. Ukkopekka on alun perin ollut nimeltään s/s Turku ja se rakennettiin Helsingissä v.1938. Laiva toimi aluksi silloisen Suomen Merenkulkuhallituksen Turun luotsipiirin tarkastusaluksena, välillä osallistui talvi- ja jatkosotaan ja jatkoi tarkastusaluksena aina vuoteen 1979 asti. Vuonna 1986 se siirtyi yksityiseen omistukseen ja välttyi näin romuttamiselta. Laivan nimeksi muutettiin s/s Ukkopekka. Nykyään sen koti on Aurajoen rannalla ja siellä se nytkin odotti valmiina ottamaan uusia asiakkaita kyytiinsä.

Vaikka laivan historiaan ei kuulukaan pitkä matkustajien kuljettaminen eikä sama nostalginen tunnelma kuin ehkä Tarjanteella sain kokea, niin oma historiansa sillä kuitenkin on ja on hienoa, että tätä rannikkoa pääsee tällainen maakrapukin kokemaan mereltä käsin. Selvästi nämä risteilyt ovat suosittuja, sillä matkan voi tehdä myös niin, että jää Naantaliin muutamaksi tunniksi ja tulee vasta myöhemmällä vuorolla takaisin, sillä laiva tekee tuon matkan molempiin suuntiin kaksi kertaa päivässä ja yksi matka kestää vain vajaat 2 tuntia.

Höyrylaivan pilli soi ja matka voi alkaa. Laiva mainostaa matkaa untuvanpehmeällä matkankululla ja sitähän höyrylaivojen meno on. Vähän kääntyessä kallistutaan, mutta muuten meno on ihanan rauhallista ja tasaista. Matkustajia ei hurmata vauhdilla, vaan hitaasti lipuvalla matkalla, jossa on aikaa nauttia niin lounaasta kuin maisemista.

Aurajoen vartta kulkiessa kohtasi hyvin konkreettisesti menneen ja nykyisyyden. Oikealla puolella oli Suomen Joutsen ja Turun linna kaikessa upeudessaan sekä historiaa huokuvissa raameissaan ja vasemmalla rannalla kohosi uusia kerrostaloja vieri vieressä ja lisää sekä fiinimpää rakennettiin koko ajan. Aurajoen rannan omintakeinen hieno tunnelma ei yllä enää tuonne asti.

Nostalginen tunnelma palasi, kun ohitimme Ruissalon upeita puuhuviloita uimakoppeineen.

Siinä kohtaa minua odotti lounas, jonka olin jälleen varannut etukäteen. Eihän nämä matkat olisi mitään, jos en samalla testaisi myös ruokailua ja kertaakaan se ei ole ollut pettymys. Eikä nytkään. Salonki ei ollut iso, joten pöydät olivat aika tiiviisti ja istumatilaa jäi aika vähän. Mutta ruokailun etukäteen varanneena minua odotti pöytä omalla nimellä ja siinä oli tuoreita kukkia maljakossa luomassa viihtyisyyttä. Tuuletusräppänän pöydän kohdalla sai avattua veivaamalla ja sitten kaikki olikin kohdillaan.

Nautinnollisen aterian jälkeen menin takaisin ulkokannelle katselemaan maisemia. Merimaisema on karumpaa kuin järvimaisema, näkymät ovat kauemmas, tuoksu erilainen ja vesikin eriväristä. Mutta sama rauha on molemmissa. Erno Paasilinna kuvailee saaristomaisemaa runollisemmin:

"Sileitä kallioita, veden huuhtomia kivikoita, kallioiden lomassa pieniä nurmikoita ja merenrannan kasveja, joita et muualla tapaakaan. Ehkä joukossa on uusikin tulokas, joka saariston ulkorajassa on ensimmäiseksi maihin astunut, jatkaakseen täältä matkaa sisämaahan. Kallioiden liepeet on aallokko huuhtonut moitteettoman puhtaiksi, vieläpä puhdistanut niitä limasta kappaleen matkaa vedenpinnan alapuolellekin. Myrskyllä hyökyaalto paljastaa syvältä kallion juuria ja pyyhkii taas korkealta kuivaa maata. Rannalla on aallokko hieronut pyöreiksi mukulakivet ja latonut ne somaan järjestykseen, ikäänkuin katulaskokseksi. Hiekat se on kaartanut kauniiksi rantareunoiksi, imemästään vedestä ne ovat kiintyneet ja kannattavat kävellä, matala jalanjälki tuota pikaa jälleen vettyy ja sulaa umpeen."
(Paasilinna Erno, "Matkoja vanhassa Suomessa", Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1990, s.187)

Ennen Naantaliin tuloa maisema muuttui karuksi teollisuusalueeksi, torneiksi, nostureiksi, möhkälerakennuksiksi, harmaaksi massaksi.

Ja pian sen jälkeen kontrastiksi kurvasimme kohti Naantalin aurinkoista satamaa. Vilkutimme ensin Kultarantaa kohti, sillä presidentti näyttäisi olleen kotona ja sataman vieressä minua tervehti myös tuttu Naantalin keskiaikainen kirkko. En tiennyt, että laiva tuli aivan vanhan Naantalin korttelien viereen ja näkymä laivasta kaupunkiin oli todella viehättävä, jopa houkutteleva. Minun matkani kuitenkin jatkui saman tien takaisin Turkuun.

Osa matkustajista jäi Naantaliin ja uusia tuli tilalle. Sitten laivan pilli soi jälleen lähdön merkiksi ja höyryä tuprusi piipusta.

Matkanteko oli auvoista, koska matkasimme nyt myötätuuleen ja aurinko paistoi. Oloni oli lämmin. Tuo oli se oikea tunnelma, jota rakastan. Melkein yksin kannella, ihanat maisemat, hitaasti etenevä matka - sydämeeni laskeutui rauha. Airiston selän laakeat maisemat, yksinäinen punainen rahtialus vain väripilkkuna, vesi kimmelsi tuhansin tähdin - tuohon olotilaan olisin halunnut jäädä. Liian nopeasti saavuimme Turkuun.

Vielä faktat: www.ukkopekka.fi, meno-paluulippu Turku-Naantali-Turku oli 28 e aikuiselta ja lounas 13,90 e.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 86. Kaarlelan kirkko

Kaarlelan kirkolle Kokkolassa tultaessa valokuvaajia pyöri oven vieressä. Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Väkisinkin nousi mieleen, että ei kai taas hautajaiset. Uskaltaakohan sisälle mennäkään? Varovasti hiivin toisten perässä ja kuulin, että siellä oli illan tulevan kamarimusiikkikonsertin harjoitukset käynnissä. Liettualainen säveltäjäkin oli paikalla harjoituksissa ja eläytyi orkesterin sointiin. Jäin hetkeksi kuuntelemaan ja musiikki oli niin herkkää ja kauniisti soljuvaa, että vei väkisin mukanaan. Illan konsertista tuli varmasti kuulijoille ikimuistoinen. Harmi, ettei minulla ollut aikaa jäädä sitä kuuntelemaan.

En siis päässyt sielläkään sisällä kiertelemään etten häiritsisi harjoituksia, mutta sain nähdä edes yleisvaikutelman ja se kyllä riitti. Kirkko oli nimittäin uusittu sielläkin täysin, joten oli turha lähteä etsimään keskiaikaisia vaikutteita. Keskiaikaiset kivikirkot ovat saaneet kärsiä monenlaisista muutoksista ja uudistuksista uudelle ajalle tultaessa.

Kun Kustaa Vaasa valitaan kuninkaaksi 1523, alkaa Suomessa reformaation aika. Kuningas on uskonpuhdistuksen kannalla ja kirkon itsenäisyys häviää. Luostarit lakkautetaan ja kirkkojen maaomaisuus sekä arvoesineet takavarikoidaan. Muutokset tapahtuivat kuitenkin hitaasti ja vanhat maalaukset ja puuveistokset saivat vielä olla enimmäkseen rauhassa kivikirkoissamme. Vasta 1600-luvun puolella alettiin katolilaisia elementtejä pitää vääräoppisina ja monen kirkon kalkkimaalaukset peitettiin sekä alttarikaapit vietiin pois. 1700-luvun puolivälissä väestö alkoi kasvaa nopeasti, kirkkoja laajenettiin tai rakennettiin kokonaan uusi kirkko. Hygieniasyistä lattian alle hautaaminen lopetettiin. Valoa saatiin lisää isontamalla ikkunoita ja jopa puhkaisemalla uusia. Lämpöä saatiin ns. ripauuneilla, jotka savullaan ja noellaan mustuttivat kirkon seiniä pahoin. Vasta 1920-luvulla saatiin kirkkoihin keskuslämmitys ja sähkövalo sekä ruvettiin suosimaan vaaleita värejä ja valoisuutta.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 85. Pedersören kirkko

Pedersören kirkon julkisivu yllätti, koska se oli selvästi saanut vaikutteita antiikin temppeleistä. Oli hienoa astua kirkkoon suurten pylväiden välistä, taivasten temppeliin.

 

Sisällä ihmetystä herätti heti alttarin paikka, sillä se ei ollutkaan päädyssä vaan yhdessä sisäkulmassa, johon itse asiassa näki paremmin eri puolilta kirkkoa. Alttarin paikka teki kirkkotilasta hyvin erilaisen ja mielenkiintoisen. Keskiajalta oli peräisin seinällä olevat puuveistokset, joista keskimmäinen "Ilmestyskirjan nainen" on Suomen korkein keskiaikainen puuveistos eli 179 cm korkea. Siinä näkyi hienosti myös jälkiä kultauksesta. Oli se varmasti ollut uskomattoman vaikuttava näky kaikessa värissään ja kullan hohteessaan!

Kirkossa oli pitkään alttaritauluna Pekka Halosen tekemä jäljitelmä Leonardo da Vincin "Ehtoollisesta". Taulu oli esillä vuodesta 1894 aina vuoteen 1985, jolloin tulipalo vaurioitti sitä pahoin. Nyt se oli kuitenkin entisöity Museoviraston toimesta ja sitä voi jälleen ihailla kirkon seinällä, vaikka se ei alttaritauluksi enää palannutkaan. Täytyy sanoa, että maalaus teki minuun suuren vaikutuksen, sillä nähtyäni Milanossa aidon Vincin "Ehtoollisen", tämä Halosen maalaus henki samaa uskomatonta voimaa, joka pysäyttää.

Ulkona kiersin vielä länsitornin puolelle, jonka kyllä olin havainnut jo tullessa, mutta halusin säästää sen viimeiseksi. Torni oli huikea! Kun sitä alhaalta katsoi ylöspäin rupesi heikottamaan. Eikä ihme, sillä sen vaikuttava korkeus oli noin 60 m. Torni oli onnistunut säilymään hyvin keskiaikaisessa asussaan, vain itse huippu oli uusittu 1985 tapahtuneen tulipalon jälkeen. Uuden ja vanhan yhdistäminen kirkon ulkoasussa oli onnistuttu toteuttamaan täällä todella kauniisti. Mielenkiintoinen kokonaisuus.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 84. Vöyrin kirkko

Päästyäni Vöyrin kirkolle, huomasin jälleen tulleeni hautajaisaikaan. En siis voinut vierailla kirkon sisällä, mutta en usko että se haittasi, sillä Vöyrin kirkkokin oli täysin uudistettu. Tyydyin siis nauttimaan hetken paikan välittämästä tunnelmasta. Kirkolla oli torni, joka oli mitä kaunein ja siroin mitä olin nähnyt. Sen paanutettu katto huokui ylpeyttä ja ammattitaitoa, eikä siis ihme, että Heikki Klemetti kirjoitti vuonna 1948 seuraavan lyhyen kuvauksen:

"Se on hauska laite, tornikin solakka, niin että sitä voisi aivan sanoa heleäksi, koko kirkko sinään, samaten kuin tapuli, varmimmasti paikallisten piiluniekkain käsialaa, ilman mitään arkkitehtia. Tämän voi jo päättää siitä, että Vöyriltä on pitkin aikaa, siihen saakka kuin itseoppineiden sallittiin kirkkoja omasta päästään suunnitella, tullut merkittäviä kirkonrakentajia."
(Klemetti Heikki, "Kansan sana taiteessa", Werner Söderström osakeyhtiön kirjapaino, Porvoo 1948, s. 58)

Risteily Elias Lönnrot -siipirataslaivalla Keuruulla

Parasta Suomi-seikkailuissa on se, että mihin tahansa asiaan perehdyn, niin koko ajan se tuo lisää mielenkiintoisia tutustumisen kohteita ja tuntuu, että aika ei riitä tutkia kaikkea tarpeeksi syvälle. Intuitiolla on myös osuutta asiaa eli asioita tapahtuu juuri oikeaan aikaan ja nyt avaan tätä hieman. Aloitin tämän kesän seikkailut siis ajatuksella, että haluan tutkia ja kokea vanhoja järvillä tehtyjä laivareittejä ja mahdollisesti myös päästä vanhojen höyrylaivojen ja muidenkin kyytiin. Altar Aalto -risteilyltä jäi kytemään ajatus kulkea Alvar Aallon jalanjäljillä ja sen aion kyllä toteuttaa jossain vaiheessa, mutta nyt on risteilyjen aika ensin. Sitten vierailin Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä ja sieltä sain tutulta kauppiaalta sattumalta käsiini kirjan, joka on aiheeseeni liittyvä, siis juuri minulle tarkoitettu! Eli Tampereella 1800-luvun loppupuolella työskennelleen saksalaisen koneinsinöörin Hermann Kauffmannin kirjoittama Hauskoja muistoja Tampereen tienoilta.

Päätin lähteä Pyhäjärvelle risteilemään, josta kerroin viimeksi, ja samalla lueskelemaan tätä kirjaa. Kävikin ilmi, että tämä Hermann Kauffmann oli suunnitellut ensimmäisen suomalaisen siipiratashöyrylaivan Laukon kartanon isännän Adolf Törngrenin tilaamana ja se oli s/s Elias Lönnrot. Se rakennettiin Tampereen Pellava ja Rauta-Teollisuus Oy:n telakalla Tampereella ja laskettiin vesille 6.6.1865. Se liikennöi aluksi Pyhäjärvellä Laukkoon ja Lempäälään, sitten Näsijärven puolella Kuruun ja Teiskoon ja viimeksi Keurusselällä Keuruun ja Mäntän väliä. Oli pakko ottaa enemmän selvää tästä vanhasta laivasta ja harmikseni luin, että se oli romutettu 1926. Mutta 1986 siitä oli tehty replika eli aika tarkka jäljennös Turun telakalla ja nykyinen siipirataslaiva Elias Lönnrot on dieselkäyttöinen ja se risteilee kesäisin Keurusselällä. Pakkohan sitä oli lähteä katsomaan.

Eilen matkasin siis Keuruulle. Ahtolan satamasta laiva tekee tunnin mittaisia risteilyjä ja parina päivänä on myös pidemmät Keuruu-Mänttä -risteilyt. Minulle riitti nyt hyvin tuo tunnin matka. Etukannella hieman tuuli, mutta toisaalta sieltä näki hyvin maisemat ja siellä pystyi myös keskustelemaan. Sateen sattuessa laivan takaosassa oli katettu kansi ja tietenkin alakannelle olisi päässyt täysin suojaan. Siellä oli aivan ihanan nostalginen salonki, jossa toimi myös pieni kahvila. Mutta onneksi sadetta ei tullut. Siipirattaiden ääni keulassa oli mukavaa kuunneltavaa, mutta jos meni niiden viereen, meteli oli aika kova.

Laiva ajeli hiljakseen eikä suurta lenkkiä tehnyt, joten maisemat eivät kovin suuresti vaihdelleet. Kävimme kääntymässä erään sillan luona ja hieman jännitystä matkaan toi laivan eteneminen kohti siltaa koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi. Vaikka näki selvästi että laiva ei tule mahtumaan siitä sillan alta, niin silti sitä jännitti että aikooko se oikeasti mennä siitä, koska niin lähelle mentiin. Siinä kuitenkin pysähdyttiin ja kapteeni kertoi laivan historiasta hyvällä huumorilla. Sitten käännyttiin ja lähdettiin takaisin satamaa kohti.

Tähän lopuksi vielä tarinaa tuosta Kauffmannin kirjasta koskien Elias Lönnrot -laivan syntyä:

"Jo kesällä 1864 kävi selväksi, etteivät pienet höyrylaivat Udatsa ja Strela riittäneet hoitamaan yhä vilkastuvaa liikennettä Tampereen ja Hämeenlinnan välillä. Edellisenä talvena oli kyllä hankittu uusia lotjia, mutta riittävän konevoiman puutteessa laivat eivät kyenneet hinaamaan niitä niin nopeasti kuin olisi ollut tarpeellista. Tavaraliikennettä hidastutti myös kuljetus maitse Lempoisten kannaksen yli, ja sade aiheutti silloin joskus vahinkoa. Matkustajat käyttivät vain harvoin laivoja, sillä kun näillä aina oli lotja taikka pari hinattavanaan, ne kulkivat kovin hitaasti, niiden lähtöajat olivat perin epävarmat ja ne olivat varsin riippuvaisia säästä.
     Kun yhtiö ei ollut halukas tyydyttämään nopeamman liikenteen vaatimuksia, päätti tuomari Törngren ratkaista asian. Olihan tämä liikenneväylä hänen helmalapsiaan. Törngren, joka siihen aikaan oli Pellava- ja Rauta-Teollisuus Osakeyhtiön isännöitsijänä, saapui eräänä elokuun päivänä mainittuna vuonna konepajan konttoriin, kääntyi minun puoleeni ja sanoi:"Eikö ole perhanaa, että ihmisille täytyy väkisin tyrkyttää heidän omaa hyväänsä? Hämeenlinnan yhtiö ei ole perillä eikä välitä siitä, mitä me täällä Tampereella tarvitsemme. He kuvittelevat liikenteen sujuvan nykyisillään kovin hyvin ja arvelevat ettei sovi hätäillä eikä katsoa omaa sen paremmin kuin liikennöitsijäinkään etua, joka ehdottomasti vaatisi seuraamaan aikaansa ja ottamaan tilaisuudesta vaarin niin kauan kuin aikaa on sillä kerran rautatie kumminkin tekee lopun kaikesta. Mutta nyt olen lopullisesti päättänyt, että se laiva, josta olen monta kertaa kanssanne puhunut, rakennetaan, ja kun en ole voinut hämeenlinnalaisia siihen taivuttaa, rakennan sen itse ja kilpailen heidän kanssaan, jos tarvis on. Käykää siis heti käsiksi asiaan ja rakentakaa laiva, joka soveltuu näille vesille ja joka kulkee niin nopeasti kuin mahdollista."
     Kaupungissa odoteltiin jännittyneinä tämän höyrylaivan valmistumista, en tiedä mistä syystä. Malttamattomin oli epäilemättä tilaaja, joka vesillelaskutilaisuudessa kuuluu sanoneen: "Ellei laiva mene kuin itse piru, en ota sitä vastaan". Kun kuulin tästä uhkauksesta, en voinut muuta kuin vastata, että vaikka en tiennytkään, kuinka nopeasti mainittu herra pinkoi, toivoin kuitenkin laivan pysyvän suunnilleen tasoissa. Puoli kaupunkia seisoi rannalla laivan hiljalleen ja onnellisesti lipuessa virtaan, ja omistaja antoi sille nimen Elias Lönnrot." (Elias Lönnrot oli ollut kotiopettajana Laukon kartanossa)
(Kauffmann Hermann, "Hauskoja muistoja Tampereen tienoilta", Werner Söderströmin Osakeyhtiön kirjapaino, Porvoo 1967, s. 186-188)

Ja koska asioita tapahtuu juuri oikeaan aikaan, niin tämän päivän Aamulehdessä oli monen sivun mittainen juttu Laukon kartanosta ja sen vaiheista. Tietenkin! Pakkohan sitä on joku sunnuntai tänä kesänä sitten risteillä myös Laukon kartanoon, jotta saan itse kokea tämän reitin ja maisemat.

Tampere - Hämeenlinna risteily

Pakkohan sitä oli tehdä risteily myös Pyhäjärven puolella Tampereelta Hämeenlinnaan Hopealinjan laivalla. Eilen päivä oli pilvessä, aika viileä, noin 15 astetta lämmintä ja hieman tuulista, mutta tuossakin säässä oli hyvä kokea reittiliikenteen ilot. Tällaiset vanhat reitit ovat niitä, mitkä minua eniten kiinnostavat. Millaiset väylät on ennen olleet tärkeitä ja mitä entisyyttä niissä voin kokea.

Lähdön hetki on aina yhtä jännittävä ja se piti olla ulkona, vaikka kuinka palelisi. Onneksi olin tällä kertaa varautunut kunnon takilla ja hanskoilla. Hiljalleen laiva lipui irti laiturista, suunnisti Pyhäjärvelle ja Tampere jäi taakse.

Näsijärven puolella mentiin heti isoille selille, mutta Pyhäjärven puolella reitti oli kapeampaa ja asutusta, varsinkin korkeita kerrostaloja, näkyi hyvinkin pitkälle. Laivani ei ollut todellakaan höyrylaiva tällä kertaa, joten meno oli kuuluvampaa ja rauhattomampaa sekä ihmiset äännekkäämpiä eli vähemmän pakopaikkoja muilta ihmisiltä. Minulle katseltavaa oli myös liikaa joka puolella, joten itseni rauhoittamisesta ei tullut mitään. Päätin siis ottaa eri asenteen ja tarkkailla ohi liukuvaa maisemaa enemmän turistin tavoin. Jos Tarjanteella risteily oli enemmän maisemassa olemista ja oman rauhan löytämistä, niin Pyhäjärven puolella oli loistava tilaisuus tarkkailla ihmisten mökkejä, huviloita ja pihoja, niitä nimittäin riitti koko matkan ajan. Tosin kovin olivat hiljaisia, ei ristin sielua missään.

Kello yhdeksän siis lähdettiin ja jo kymmenen jälkeen sai lounasta, joka oli taivaallista! En olisi uskonut, että laivoissa pystytään noin maukkaita lounaita loihtimaan, joten ymmärrän nyt, miksi lounasristeilyt ovat suosittuja. Oli ihana syödä keskellä maisemaa juuri ennen kuin saavuttiin Lempäälän kanavalle, jossa Pyhäjärvi vaihtui Vanajavedeksi. Ennen kuin kanava valmistui 1874 Kattilankoski esti suoran laivayhteyden Tampereelta Hämeenlinnaan.

Kanavakokemuksen jälkeen menin sisälle lämmittelemään kahvin ääreen ja katselin, kuinka juuri laivaan astunut nuori mies viritteli kitaraansa siihen malliin, että taisi olla luvassa live-musiikkia. Minua lykästi jälleen, kun kuulin että itsensä Henri Puroseksi esittäytynyt kitaristi kertoi soittavansa vain neljänä tiistaina Lempäälä-Visavuori välillä. Olipa kiva yllätys! Reitti oli nyt mutkaa mutkan perään, mutta laulussa sanottiin "tänään on hyvä päivä". Todellakin!

Visavuoreen saapui samaan aikaan myös laiva Hämeenlinnasta, joten väkeä piisasi runsaasti. Siellä oli 1,5 tunnin pysähdys, jolloin ehti hyvin käydä katsomassa Suomen ensimmäistä erämaa-ateljeeta. Tuo kansallisromanttinen, linnamainen ateljee kuului aikoinaan kuvanveistäjä Emil Wikströmille ja se valmistui 1903. Pihapiirissä oleva jugend-henkinen asuinrakennus valmistui jo vuotta aiemmin 1902. Nämä tilat ja kalusteet ovat vielä tänä päivänäkin lähes samassa kunnossa kuin Wikströmin aikana. Uppoutuminen tuohon kuvanveistomaailmaan ja jugend-henkeen oli täydellistä vastapainoa rauhallisesti etenevään laivamatkaan.

Visavuoressa minun piti vaihtaa laivaa, muistin tehdä sen onneksi. Nyt alkoi olla jo niin viileä ilma ulkona, että en tarjennut olla ulkokannella kuin hetken. Visavuoren jälkeen päästiinkin sitten isommille selille. Valkoiset aallonharjat ilmestyivät näkösälle. Vesi oli äkäistä!

 

Tuolla reitillä oli kulttuurihistoriallisesti muitakin tärkeitä kohteita kuin Visavuori ja seuraavaksi saavuimmekin Lepaan kartanon kohdalle pitkää kapeikkoa pitkin. Laiva lipui todella hitaasti noilla kapeilla väylillä ja sain rauhassa nauttia viereisistä maisemista, kuten peltonäkymistä ja jopa kahdesta kurjesta, jotka olivat tulleet tervehtimään meitä ohimatkaajia.

Kapeat väylät vain jatkuivat ja jatkuivat. Voin ihastella rauhassa ihmisten mökkejä, joihin osaan näki jopa suoraan sisälle. Onneksi Suomessa ei ole pimeä ilta-aikaan näin kesällä, jolloin valoisat sisätilat suurine maisemaikkunoineen olisivat kuin näyteikkunoita ohi kiitäville veneilijöille. Siinä menisi mökkirauha. Matka alkoi kuitenkin olla jo lopuillaan, ohitimme Hattulan keskiaikaisen kirkon, Aulangon ja lopulta Hämeen linnan, joka kyllä herättää kunnioitusta sitä lähestyvälle.

Pieni kävelymatka linja-autoasemalle ja bussilla kotiin. Jälleen yksi upea kokemus takana. Rauhaa rakastavalle ja höyrylaivakokemusta haluavalle suosittelen Tarjanteen reissua, kun taas mökkifiilistelijöille ja kulttuurikohteista pitäville Hopealinjan reittiä. Minä pidin molemmista!

Pieni kuvaus vielä lopuksi tältä reitiltä ajalta, jolloin siellä kulkivat ensimmäiset alkeelliset höyrylaivat eli 1860-luvulta:
"Kauniin kesäkauden aikana oli matkustajien varsin mukavaa noin kahdeksassa tunnissa kulkea höyrylaivalla kaunista vesitietä Tampereelta Hämeenlinnaan tai päinvastoin. Järvellä matkustaminen oli miellyttävää ja mukavaa maantiellä helteessä ja pölyssä keikkumisen rinnalla. Sen vuoksi valitsivat tämän tien kaikki matkustajat, jotka voivat sovittaa matkansa päätepaikkojen lähtöaikoihin, kello  yhdeksään aamulla. Mutta joka vuosi sattui näillä matkoilla joitakin varsin odottamattomia pikku kommelluksia. Laivat sattuivat toisinaan pahaksi onnekseen törmäämään ja takertumaan selkien ja salmien lukemattomiin mataliin, savisiin ja kivisiin paikkoihin. Laivoilla oltiin tällaiseen varsin tottuneita. Karilleajoista aiheutui joskun perin laajoja ja aikaaviepiä pelastustoimia, mutta onneksi ei ihmisille koskaan sattunut mitään onnettomuutta, vaikka laivoissa usein oli paljon matkustajia.
     Tavallisesti nämä liikennekeskeytykset olivat laadultaan lieviä, ja laivojen kapteenit saivat aluksensa irti omin väin ja omin neuvoin sekä läheltä saatavissa olevan avun turvin, mutta joskus sattui myös, että aluksen irrottamiseksi täytyi turvautua konepajan apuun. Kun sellaista sattui milloin sille, milloin tälle laivalle, oli konepajalle perustettu hyvistä pohjalaisista kirvesmiehistä "pelastuspartio". Työnjohtaja Karlssonin komennossa se tottui pian pelastamaan nämä pulaan joutuneet. Työssä tarvittavat kapineet, kelat, köydet, vintturit, nosturit ja muut sellaiset, olivat aina käsillä valmiina rattaille nostettaviksi ja mahdollisimman lyhyessä ajassa lähtemään karilleajopaikalle. 

     Höyrylaivojen rakentamisesta ja näin parantuneista liikenneyhteyksistä sekä samaan aikaan sattuneesta suurten tehtaiden perustamisesta alkaa Tampereen yhdyskunnan idyllisen kauden loppuvaihe. Liikennevälineiden kehittyessä kaupunki alkoi kasvaa, ja sen piristyminen jatkui tasaisena koko sen ajan, jona laivayhteys etelään kukoisti, kunnes kaupunki rautatien saatuaan alkoi kehittyä amerikkalaisella vauhdilla. "
(Kauffmann Hermann, "Hauskoja muistoja Tampereen tienoilta", Werner Söderströmin Osakeyhtiön kirjapaino, Porvoo 1967, s. 245-247 / Alkuperäinen teos "Muntra Minnen från Mellersta Tavastland" ilmestyi tekijän kustantamana 1902)


 Pari faktaa vielä: Risteily maksoi 60 e ja lounas laivalla 20 e. Visavuoren pääsymaksu on 8 e, mutta sinne käy myös Museokortti.