Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 11. Pälkäneen rauniokirkko

"Pälkäneen läpi kulkeva Hauhon ja Kangasalan kirkkojen välinen tie on kaunein, jota tähän mennessä olen kulkenut, siinä on niin monia ja niin kauniita käänteitä, luonto on niin vaihteleva ja moninainen, ikään kuin se olisi halunnut osoittaa kykynsä muovata kauneutta niin monin tuhansin vivahtein. - Enimmäkseen tie kulki rehevien metsien ja peltojen ja suurten järvien vieritse, niiden sylistä kohosi mitä kauneimpia saariryhmiä."
(Ehrström Eric Gustaf, Hämeen sydänmailla, matkapäiväkirja 1811, Karisto Oy, Hämeenlinna, 2007, s. 91)

Kotona luin kaikessa rauhassa Aamulehteä, kun sattumalta huomasin pienen otsikon "Leffailta raunioilla". Mitä ihmettä? Jatkoin lukemista: "Pälkäneen rauniokirkossa esitetään tänään klo 22.15 Klaus Härön uusin elokuva Postia pappi Jaakobille. Näytöksessä voi tavata myös elokuvan ohjaajan. Tapahtuman tuotto luovutetaan rauniokirkon suojeluun". Sinne oli päästävä! Aikaa oli puolitoista tuntia.

I read a headline in the newspaper: "A movie night in the ruins". What an earth? A new finnish movie by Klaus Härö was shown in the ruins of the church of Pälkäne, and I had to experience it. 

Illan alettua jo hämärtyä kauniin kesäpäivän päätteeksi saavuin rauniokirkolle. Ihmisiä vaelsi huopineen kirkkoon ja kirkon muurit ottivat meidät turvalliseen syliinsä. Tunnelma oli odottava. Annoin katseeni kiertää pitkin kirkon kiviseiniä. Ikkunan muodot olivat ylväitä ja hiipuva ilta-aurinko pyrki ikkuna-aukoista sisälle. Oviaukko, mistä kirkkoon saavuttiin, oli hauskasti epäsymmetrinen. Se ikään kuin naureskeli meille, että kaiken ei tarvitse olla täydellistä ja silti se on kaunista... Vai olikohan asialla ollut kapinoiva, oman tyylin omaava rakennusmestari?

The evening was turning to twilight after a beautiful summer day as I arrived to the church. The people with their blankets were walking inside, and the walls of the church took us in their warm embrace. The atmosphere was anticipatory. I let my eyes circle along the stone walls of the church. The forms of the windows were noble and the fading evening sun gazed inside from the windows. The doorway, from which one arrives to the church, was asymmetrical in a funny way. It felt like it was laughing at us, that not everything has to be perfect and it can still be beautiful. 

Odotellessamme illan pimentymistä Klaus Härö ja elokuvan tuottaja kertoivat elokuvan syntyvaiheista varsin leppoisaan sävyyn. Odotukseni elokuvaa kohtaan vain kasvoivat.

It was an enjoyment in the gentle darkness of the evening to watch a movie, that had so deep and touching subject.

Oli nautinto lempeässä iltapimeässä katsella elokuvaa, joka aiheeltaan oli hyvin syvällinen ja koskettava. Oli uskomaton fiilis, kun lopputekstien ajan väki oli aivan hiljaa, piti toisiaan käsistä kiinni ja antoi itselleen sekä toisilleen aikaa irtautua elokuvan maailmasta. Se oli hiljainen kiitollisuuden hetki niin elokuvaa kuin historiallista ympäristöä kohtaan. Täysikuun valaistessa yönsinistä taivasta kirkkokansa lähti vaeltamaan kotiinsa. Onnellisina!

It was an incredible feeling, when during the closing credits people were complitely quiet, held each other and gare themselves and others the time to pull oneself from the world of the movie. It was a quiet moment of gratitude, not only for the movie but also for the historical environment.