maanantai 27. helmikuuta 2017

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 6. Porvoon kirkko



Porvoon, Sipoon, Pernajan, Pyhtään sekä Helsingin pitäjän (eli Vantaan Pyhän Laurin) kirkot ovat saman suunnittelijan, ns. Pernajan mestarin rakentamia, joten ajattelin tutustua näihin kaikkiin peräkkäin, jotta voin vertailla niitä keskenään. Aloitin Porvoosta odottavalla mielellä. Vanhalta kaupungilta kun nousi Porvoon kirkolle jyrkkää, mukulakivistä katua kuten keskiajallakin on tehty, tuli tunne että tietty määrä kärsimystä on kestettävä ennen kirkkoon menoa. Onko se tarkoitettu koettelemukseksi vai hiljaiseksi mietiskelyhetkeksi? Joka tapauksessa se tunne, mitä koin, kun kirkko avautui eteeni kauniina, auringon sädekehän ympäröimänä, oli kaiken vaivan arvoista. Mieleni teki vain olla hiljaa ja kuunnella...

When you climb the steep, cobblestoned street to the Porvoo church from the old town (as they did during the Middle Ages), you got the feeling that you have to endure a certain amount of suffering before entering the church. Is it meant as a trial or a quiet moment of meditation? What ever the case may be, the feeling I got when the church appearred me beautifully, surrounded by a halo from the sun, made it all worth it. 





Ja mitä kuulenkaan? Kutsuvaa urkumusiikkia. En ollut uskoa onneani, kun juuri nyt oli urkurin harjoitteluhetki ja minä sain katsella kirkkoa sisältä rauhassa ihanan musiikin soidessa taustalla. Musiikki antoi tunteille vallan. Musiikki sai maalaukset elämään ja voin nähdä yksisarvisen heiluttavan päätään tervehdykseksi.

And what did I heard? The music from the organ calling for me within the church.  The music gave power to emotions. The music made the paintings come to life and I could see an unicorn wave it's head in welcome.



Kirkko on kärsinyt monta paloa ja silti voi edelleen aistia voimakkaasti menneen ajan, kuten vaikka sen, mitä Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 tapahtui. Keisari Aleksanteri I on kävellyt samoja käytäviä ja istunut alttarikorokkeella katsellen kirkkoon kokoontunutta väkeä sekä lehterillä istuvia nuoria neitejä. Ja huhujen mukaan hän oli ihastunut Ulla Möllersvärd -nimiseen neitoon. Keisari jopa vieraili ja yöpyi Ullan kotona Mäntsälän kartanossa sekä nimitti Ullan keisarinna Elisabetin hovineidiksi. Näistä tapahtumista Mika Waltarikin intoutui kirjoittamaan romaanin "Tanssi yli hautojen" vuonna 1944. Rakkaustarina Waltarin kertomana vie mukanaan ja tässä kuuluisa kohtaus valtiopäivätanssiaisista:

"Vielä keisarin ollessa enää vain muutaman askelen päässä hänestä vilkaisee Ulla viattomasti sivuilleen nähdäkseen, ketä keisari tulee noutamaan tanssiin. Sitten keisari seisoo jo hänen edessään, katsoo häneen sulattavan sinisin silmin ja kumartaa hänelle. Keisari kumartaa hänelle! Ulla jäykistyy säikähdyksestä ja hämmentyy kokonaan. Viuhka luiskahtaa hänen kädestään, turhaan hän yrittää ilmasta tavoittaa sitä, viuhka putoaa keisarin jalkoihin. Ullan käsi vilahtaa suulle kuin pienellä tytöllä ja hän tuijottaa onnettomana keisariin.
   Silmiä, silmiä, silmiä! Koko Sali on pelkkiä silmiä, jotka tuijottavat Ullaan uteliaana, kateisina, ivallisina. Kuiskutus käy suhinana viuhkojen takana. Kuka, kuka, kuka on tuo kasvattamaton tyttö? Ja koko Sali näkee säpsähdellen, silmiään uskomatta, miten keisari kumartuu nostamaan lattialta Ullan viuhkan, mutta ei annakaan sitä hänelle takaisin, vaan työntää sen ritarillisesti povelleen näkyviin takinnappien väliin. Sitten keisari ottaa rauhallisesti Ullan käden käsivarrelleen ja taluttaa hänet tanssiin. Koko sali huokaisee syvään."
(Tanssi yli hautojen, Mika Waltari, WS Bookwell Oy, Juva, 2009, s. 130)

 Kannattaa myös katsoa, kun mahdollista, vanha kotimainen elokuva Tanssi yli hautojen, jossa pääosassa Leif Wager. Ah!

Vielä toinen tarina Porvoosta, 1800-luvun alkupuoliskolta:
"Paluumatka kirkosta tarjosi kerrassaan huvittavan näyn. Vanhan uskomuksen mukaan vuoden parhaan sadon saa se, joka ensimmäisenä ehtii joulujumalanpalveluksesta takaisin kotiin. Niinpä syntyy todellinen salaliitto ajoneuvoja vastaan. Nuoret pojat hiipivät saarnan aikana ulos kirkosta, riisuvat hevoset valjaista, sitovat reet kiinni toisiinsa, vaihtavat länkiä ja sotkevat valjaita niin, että kaikki on aivan sekaisin. Joka puolelta kuuluu kiukkuisia huutoja ja lyöntien läiskettä; kirkon ympäristö muuttuu taitelutantereeksi. Viimein reet on saatu irti toisistaan, hevoset valjastetaan uudelleen ja sitten lähdetään ajamaan täyttä laukkaa."
(Pariisista Pohjantähden alle, Muistelmia Suomesta 1800-luvun alkupuoliskolta, Lous Léouzon Le Duc, Gummerus Kirjapaino, Jyväskylä, 2001, s. 93)

perjantai 24. helmikuuta 2017

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 5. Virolahden sakaristo


Haminasta jatkoin matkaani Virolahden sakaristoa katsomaan. Se on ainoa kivinen kirkonosa, mitä keskiajalla saatiin sinne rakennettua. Valitettavasti sisälle ei päässyt. Tässä sakaristossa on viehättäviä pieniä yksityiskohtia, jotka ruokkivat esteettistä silmääni, kuten paanukatto ja se reuna sekä ovi saranoineen. Hämmästyin sitä, miten pieni sakaristo voi saada niin suuren tunnelman aikaiseksi. Halusin vain silitellä ihanaa kivipintaa ja antaa vuosisatojen ajan kertyneen voiman siirtyä minuun. Oloni oli turvallinen, jälleen kerran...






torstai 23. helmikuuta 2017

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 4. Vehkalahden kirkko

Oli aika siirtyä Itä-Suomeen päin. Suuntasin siis Haminaan, jossa sijaitsee Vehkalahden kirkko, entinen Marian kirkko. Se hohti niin uutena ja valkoisena, että mietin jo hetken, olinko edes oikeassa paikassa. Eikä kirkossa paljon keskiaikaista olekaan, vain ikkunoiden muoto ja seinään kiinni muurattu kalkkikivinen risti. Loppu on Haminan palon v. 1821 jälkeen rakennettua.


Tuo kalkkivinen risti on liikuttavan herkkä siinä kirkon seinässä ja sen hiljainen kauneus muistuttaa arvokkaasta menneisyydestä. Hiljentymään ei kyllä siinä itse päässyt, kun aivan kirkon takana oli armeijan poikien kovaääniset harjoitukset käynnissä. Lohduttavaa oli se, että kirkon ympärillä oli edelleen elämää. Näin se pitää ollakin.


maanantai 20. helmikuuta 2017

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 3. Turun tuomiokirkko





Matkani jatkui Turkuun, Suomen suurinta keskiaikaista kirkkoa ja myös Suomen ainoaa keskiaikaista katedraalia katsomaan. Aurajoki väreili hiljalleen ohjaten kulkuani heräävän kaupungin kaduilla. Tiilestä rakennettu Turun tuomiokirkko kohosi kohti taivasta mahtavana ja lähestyessäni sitä se sai minut tuntemaan itseni todella pieneksi. Ehkä se on ollut tarkoituskin, saada kansalaiset tuntemaan itsensä nöyriksi ja pieniksi uskon voiman edessä. Kunnioitus hiljentää...

My travel continued to Turku, to see the largest Medieval church of Finland, which also happens to be the only Medieval cathedral of Finland. The river Aura rippled slowly, guiding my walk in the streets of a waking city. Built from bricks, the mighty Cathedral of Turku  ascends towards the sky as I came closer. It got me feeling very small. 


Ovesta sisään astuessani mieleeni muistui Topeliuksen sanat Maamme-kirjassa:
"Idän puolella, vastapäätä isoa ovea, oli pääkuori ja pääalttari. Siinä säilytettiin Pyhän Henrikin luut hopealippaassa. Siinä olivat kirkon kalliit ehtoollisastiat, Vapahtajan, Neitsyt Maarian, Pyhän Henrikin ja muiden pyhimysten kullatut kuvat. Siinä paloi paksuja vahakynttilöitä hopeisissa kynttilänjaloissa, ja piispa itse tai hänen tuomiorovastinsa luki messun. Kirkon kummallakin sivuseinustalla oli kaikkiaan 16 sivuosastoa eli kappelia, kussakin eri alttari, rippituoli ja oma pappi. Joskus juhlapäivinä toimitettiin ripitystä ja messuttiin yht'aikaa pääkuorissa ja kaikissa sivukappeleissa. Juhlallinen hämärä vallitsi tuossa suuressa kirkossa, jossa oli vain pienet, värikkäät ikkunaruudut. Kynttilät paloivat, pyhät savut täyttivät ilman, kuoripojat lauloivat, urut soivat, papit lukivat latinalaisia messujaan ja pirskottivat vihkivettä polvistuneen kansan päälle. Penkkejä ei ollut, kaikkien täytyi seistä tai kumartua polvilleen. Hartaat ihmiset tekivät ristinmerkin, supisivat latinalaisia rukouksia."
(Topelius Sakari, "Maamme-kirja", Werner Söderström Osakeyhtiön laakapaino, Porvoo, 1951, s.248-249)


Kirkon käytävillä mielikuvitukseni heräsi eloon. Sivuikkunoista kajastava valo leikki varjojen kanssa muodostaen vaikuttavia ja upeita kontrasteja seinälle. Voin  kuulla puheensorinan ympärilläni, haistaa kynttilät ja suitsukkeet sekä nähdä silmissäni niiden luoman tunnelman varjoineen. Voin nähdä niin ylpeyden ja mahdin kuin nöyryyden ja pelon. Kirkon menneisyys heräsi eloon ja sitä oli vaikea vastustaa.

My imagination awokened in the hallways of the cathedral. The light shining from the side windows played with the shadows, forming impressive and magnificent contrasts on the wall. I could hear the hum of voices all around me, smell the candles and the incense and see both pride and might, as well as humility and fear. The history of the cathedral came to life and it was difficult to resist.

Vaikka kirkon sivukappelit ihastuttivat hautamuistomerkeillään ja omilla tarinoillaan, kirkossa ei voinut olla huomaamatta pääkuorissa olevia maalauksia. Ne ovat Suomen ensimmäiset freskot eli märälle kalkkilaastipinnalle maalatut kuvat. Tuomiokirkon freskot on maalattu vuosina 1850-1854. Niiden kuvaohjelma sisältää mm. kaksi suurta historiamaalausta, jotka ovat aiheiltaan ja toteutukseltaan yllättäen erittäin kansalliset: Piispa Henrik kastaa suomalaiset ja Mikael Agricola ojentaa suomenkielisen Raamatun Kustaa Vaasalle. Mutta kuka on maalari?

Robert Wilhelm Ekman (1808-1873)
Hän syntyi Uudessakaupungissa, opiskeli ensin kotimaassa Gustaf Wilhelm Finnbergin johdolla ja sitten Tukholman taideakatemiassa sekä Ranskassa ja Italiassa. Hän sai Ruotsin taideakatemian hovi- ja historiamaalarin arvonimen vuonna 1844 ja palasi Suomeen vuonna 1845 aloittaakseen Turun tuomiokirkon freskojen maalaustyön. Hän toimi myös Turun piirustuskoulun opettajana 1846-1873. Ekman oli erittäin kiinnostunut Kalevalasta ja hänen nimekkäin teoksensa onkin Väinämöisen soitto (1866). Hänen maalaamiaan alttaritauluja löytyy muistakin kirkoista.

The frescos of the cathedral have been painted in the years 1850 to 1854 by painter Robert Wilhem Ekman. 

Jyhkeiden seinien suojaamana oli helppo uppoutua ympäröivän historian luomiin mielikuviin. Kirkko on kokenut monta tappiohetkeä, mutta aina se on kohonnut entistä ehompana ja mahtavampana, Minun on pakko ottaa tähän vielä toinen ote Topeliuksen Maamme-kirjasta, sillä tämä tarina Turun palosta on tosi ja niin surullinen:

"Vanha Turku, joka samaan aikaan lakkasi olemasta maamme pääkaupunkina, kukoisti vielä kauppoineen, tuomiokapituleineen ja akatemioineen. Se oli Suomen suurin ja parhaiten rakennettu kaupunki, asukasluku oli 13 000, kun hirveä tulipalo 4 päivänä syyskuuta 1827 näytti aikovan hävittää Turun maan pinnalta.
Oli lauhkea syyspäivä, taivas puoliselkeä, vieno luodetuuli. Illalla klo 9 lyömältä, kun Turun porvarit menivät levolle, alkoivat kellot läpätä tuomiokirkon tornissa. Palvelustyttö teurastaja Hellmanilla Aningaisten kadun varrella, Aurajoen oikealla puolella, oli puhdistanut talia; - tali syttyi tuleen, ja tämä puutalo rupesi palamaan. Tunnin kuluessa oli koko Aningaisten seutu ilmitulessa. Joki on meitä suojeleva, arveli Turun parhaiten rakennettu ja rikkain osa joen vasemmalla puolella. Sinne vietiin kaikki pelastettu tavara, siellä luulivat kaikki olevansa turvassa, ei kukaan ajatellut lentäviä kipinöitä, ja ylioppilaat, jotka usein ennen olivat olleet reippaimmat tulipalon sammuttajat, eivät olleet vielä kaupungissa näin aikaisin syksyllä. Silloin, kello 10:n aikana, siihen asti hiljaisena pysynyt tuuli kiihtyi vinkuvaksi myrskyksi ja viskasi kipinöitä joen yli professori Hällströmin kaksikerroksisen talon katolle. Se alkoi palaa, tulenliekit levisivät kaupungin keskustaan, ja hetken kuluttua oli kaikki yhtenä tulimerenä.
Vanhan tuomiokirkon ikkunat kimaltelivat tulen hohteessa. Sen tervattu paanukatto syttyi tuleen ja paloi niinkuin tuohi. Liekit luikertelivat alas hautaholveihin asti, tuprahtivat tornin ristikon kautta ylös, sulattivat sen kuparikaton, ajoivat naakat pesistään ja leimahtivat tornin aukoista sanomattoman korkealle ilmaan. Kello oli silloin lähes 11 yöllä. Nyt ei enää saattanut ajatellakaan sammuttamista. Tuli oli niin ankara, että vesi joessa lämpeni ja kaukaistenkin rakennuksien ikkunalasit sulivat kuumuudesta. Aurajoen silta paloi. Puoleksi palaneita papereita, seteleitä, makuuvaatteiden höyheniä lenteli aina Sauvoon saakka, neljän peninkulman päähän kaupungista. Kaikkialla oli sanomaton sekasorto. Moni muutti viidesti tai kuudesti pelastamansa vähät tavarat, mutta tuli kiirehti jäljessä ja otti joka kerran osan tähteistä. Useat sadat perhekunnat viettivät unettoman yön pelloilla tullien ulkopuolella. Vasta myöhään seuraavana päivänä asettui tuli, mutta se kyti vielä kekäleissä koko viikon. Silloin oli tuskin kahdeksatta osaa jäljellä vast'ikään niin kukoistavasta Turusta. Vanhingot olivat suunnattoman suuret."
(Topelius Sakari, "Maamme-kirja", Werner Söderström Osakeyhtiön laakapaino, Porvoo, 1951, s. 371-372)


perjantai 17. helmikuuta 2017

Hiljaisuutta kuuntelemassa

Venäläinen Aleksander Miljukov matkusteli Suomessa vuosina 1851-1852 ja kirjoitti käynnistään Kangasalan harjulla seuraavasti:

"Sytytin sikarin ja paneuduin nurmelle makuulle aivan jyrkänteen reunalle. Ympärilläni vallitsi täydellinen hiljaisuus, josta oli kaikesta huolimatta aistittavissa elämän läsnäolo. Jokaisella maankolkalla on oma sointinsa, ne omintakeiset äänet, joilla se yllättää vieraan matkailijan. Susien ulvonta tai kotkanhuuto, verkkainen airon loiske tai aisakellon hillitön kilkatus vaikuttavat aivan samalla tavoin satunnaiseen matkailijaan kuin maisemat tai merkkirakennukset."
(Kuvauksia Suomesta, Matkamuistiinpanoja vuosilta 1851-1852, Aleksander Petrovic Miljukov, toimittanut Sergei Pogreboff, Tammer-paino Oy, 2007, s.146)

Lukemani sai minut lähtemään tänään kuuntelemaan hiljaisuutta omalla tavallani. Kangasalan harjun sijaan menin Pispalanharjulle Tampereella, omalle lempipaikalleni. Se sijaitsee Lauri Viidan syntymäkodin vieressä ja näköala menee syvälle sieluun joka kerta. Päivä on tosin pilvinen ja näkymä sumuinen, joten tänään ei näy niin pitkälle kuin yleensä.


En sytyttänyt sikaria enkä käynyt makuulle, sensijaan nojasin puuhun ja rauhoituin. Puista tippuvat vesipisarat antoivat hennon taustamusiikin hiljaiseen hetkeeni ja tuntui että usva raotti näkymää vain sen verran kuin halusi. Maisema tuli lähemmäksi. Ja minun piti mennä lähemmäksi maisemaa.

Today I wanted to listen to silence. The fog allowed me to see just as much as it wanted. The landscape became closer. And I had to go closer to the landscape.


 

tiistai 14. helmikuuta 2017

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 2. Sastamalan Pyhän Marian kirkko


Ei olisi voinut olla parempaa aloitusta matkalleni kuin Sastamala Gregorianan konsertti "Musiikki ja hiljaisuus" Sastamalan keskiaikaisessa Pyhän Marian kirkossa 21.7.2009. Konsertti keskittyi englantilaisen luutisti John Dowlandin (1563-1626) musiikkiin. Kuten tapahtuman taiteellinen johtaja Michael Fields kertoi käsiohjelmassa: "Olemme tulleet kuulemaan hienoa musiikkia, mutta olimmepa tietoisia tai emme, olemme myös tulleet kuuntelemaan hiljaisuutta. - Suomalaiset eivät tunnu pelkäävän hiljaisuutta niin kuin monet muut, hiljaisuus on miellyttävän lähellä maisemassanne ja keskusteluissanne."

www.sastamalagregoriana.fi

It couldn't have been the better way to start than a concert "Music and Silence" in the Medieval St Mary's Church of Sastamala 21.7.2009. The concert focused on the music by English musician John Dowland (1563-1626). As the artistic director of the event, Michael Fields, told in the flyer "We have come here to hear great music, but whether we acknowledge it or not, we have also come here to listen to the silence. -  Finns seem not to fear silence like many others do, silence is pleasantly near in your scenery and conversations."


Kattokruunuissa palavat kynttilät loivat hennon tunnelman kirkkoon ja ikkunoista kurkistava auringon valo hengitti samaan tahtiin musiikin kanssa. Tuskin uskalsin hengittää, että en rikkoisi haurasta hiljaisuutta, joka oli sydämeeni laskeutunut. En ollut enää tässä maailmassa vaan olin matkustanut ajassa kauas taaksepäin. Musiikin voima kuljetti minua tunnelmasta toiseen ja tunsin, kuinka kyyneleet alkoivat virrata poskilleni.

Candles lit in the chandelier created a delicate atmosphere in the church, and the sunlight peaking from the windows breathed in the same rhythm as the music. I hardly dared to breathe out of fear of breaking the fragile silence which had descended in my heart.




Kirkon pyhimyksetkin hyllyllä kuuntelivat jokaista sanaa ja jokaista säveltä kuten olivat tehneet jo monien sukupolvien ajan. He tietävät, millaisen tunnemyrskyn läpi olimme juuri kulkeneet ja se tuntui lohduttavalta. Musiikin loppuessa maalattian viileys tunkeutui jalkoihini ja herätti minut tästä unelmahetkestä. Oli haikeaa lähteä kotiin...

Monta päivää olin konsertin lumoissa ja siksi en ollut uskoa silmiäni, kun huomasin viisi päivää konsertin jälkeen YleTeemalla ohjelman "Sting, Luuttu ja John Dowland". Sting esitti juuri samoja lauluja mitä olin Sastamalan konsertissa kuullut ja sain yllättäen palata konsertin lumoihin Stingin tulkitsemana. Se oli kuin unta...

Poikkeuksellisesti kuvat / photos: Kirsi Mäki

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 1. Mitä kannattaa tietää etukäteen?

Me kaikki vierailemme näissä kirkoissa eri syistä, kuka hengellisistä tai uskonnollisista, kuka keskiajan harrastajana, kuka arkkitehtuurin ystävänä, mutta minulle nämä ovat aina tunteellisia matkoja, hiljaisuuden etsimistä, tunnelmien aistimista, tarinoiden kuuntelemista ja lukemista sekä omista kokemuksista kirjoittamista.

We all have our own reasons to visit these Medieval churches and for me it is always a sentimental journey, to search for silence and feelings, to listen and read the stories and to write down my experiences.

Suurin osa keskiaikaisista kivikirkoistamme on auki vain kesäisin. Ja osa ei ole auki yleisölle lainkaan, mutta erilaiset ryhmämatkat tai tilaisuudet voivat mahdollistaa pääsyn näihinkin. Osa kirkoista kuuluu Tiekirkkoihin (www.tiekirkot.fi) ja silloin heidän sivuiltaan löytyy aukioloajat. Osa löytyy seurakuntien omilta sivuilta. Se on välillä hieman salapoliisityötä, sillä joissakin saattaa olla vanhentunutta tietoa ja pari kertaa kävi niinkin, että kirkolle saavuttuani se olikin kiinni. Nettisivuilla oli eri ajat merkittynä kun kirkon viereisellä ilmoitustaululla. Pettymyksiäkin matkalla siis sattui.

Joskus olisi toivonut, että kirkon esitteestä olisi painettu uudempi versio, mutta pääosin kirkoista löytyi hyvät esitteet sekä joistakin myös loistavat ja innokkaat oppaat, joilta kannattaa kysellä lisätietoa kirkoista. Ja jos ostat pari postikorttia, autat osaltasi seurakuntia pitämään näitä kansallisaarteitamme kunnossa.


Keskiaika oli katolisen kirkon aikaa. Suomessa keskiaika sijoittuu 1150-luvun ja 1520-luvun väliin eli kuningas Eerikin sekä piispa Henrikin ristiretkestä Kustaa Vaasan nousuun Ruotsin valtaistuimelle ja uskonpuhdistukseen. Keskiaikaisten kirkkojen kohdalla rakennustöitä on tehty jopa 1560-luvulle asti. Vanhin kirkoistamme on Jomalan kirkko Ahvenanmaalla ja se on rakennettu vuosien 1270 ja 1290 välillä.

Medieval era in Finland dates between the years 1150 and 1520. The oldest of our Medieval churches is the Jomala church in Åland, which was built between the years 1270 and 1290. The latest buildings were under construction up until the 1560s.


Suomen keskiaikaiset kivikirkot rakennettiin itä-länsisuuntaisesti ja ne koostuvat sakaristosta, runkohuoneesta eli varsinaisesta kirkkosalista ja asehuoneesta eli eteisestä sekä joistakin kirkoista löytyy myös torni. Sakaristo sijaitsi runkohuoneen pohjoispuolella ja se oli papin aluetta. Sinne ei keskiajalla ollut ulko-ovea, luultavasti varkaiden varalta, sillä kirkon aarteet ja varat sijaitsivat siellä. Asehuone toimi hiljentymistilana ennen kirkkosaliin astumista. Runkohuone holvattiin yksi-, kaksi- tai kolmilaivaiseksi, jolloin pilaririvit erottivat keskilaivan sivulaivoista.


Runkohuoneen itäosa oli keskiajalla erotettu puisella aidalla ja sitä kutsuttiin kuoriksi. Tärkeimmät oviaukot oli muurattu koristeellisemmiksi, sanottiinhan niiden kuvastavan taivaan portteja. Ikkuna-aukoilla oli tärkeä merkitys valon lähteenä.

Keskiajalla kivikirkot rakentamisen jälkeen rapattiin ja lopuksi vielä kalkittiin valkoiseksi niin sisältä kuin ulkoa. Kalkkipinta suojasi kivimuuria vedeltä ja jäältä sekä antoi esteettisen viimeistelyn kirkolle. Kalkkipinnalle kirkon ulkopuolelle on voitu tehdä myös koristemaalauksia ja voimme vain kuvitella, kuinka koristeltuja nämä kirkot ovat luultavasti olleet aikanaan.