perjantai 19. lokakuuta 2018

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 54. Maskun kirkko

Maskun kirkon kohdalla oli sama erikoisuus kuin Taivassalossa eli tien toisella puolella sijaitseva kellotapuli. Sen alaosa oli todennäköisesti keskiaikainen. Itse kirkko oli viehättävä ja pienehkö, mutta sisälle tullessani 1600-luvun puolella tehdyt verhomaalaukset eivät innostaneet minua ollenkaan. Ne eivät ikään kuin kuuluneet sinne. Ehkä olin tottunut näkemään niin erilaisia maalauksia, että nämä tuntuivat oudoilta. Vihkiristi oli pienempi kooltaan kuin tavallisesti, ainoa keskiaikainen maalaus siellä.








Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 53. Lemun kirkko

Paikka, missä Lemun kirkko sijaitsi ja myös itse kirkko olivat todella herttaiset. Oli niin sääli, että tänne ei päässyt sisälle. Kallioinen ja ruohon peittämä maa kirkon ympärillä antoivat kyllä hyvän kuvan siitä, millaista täällä oli ennen ollut. Ajattomuuden tuntua.






sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 52. Rymättylän kirkko

Rymättylän kirkolla jouduin odottamaan hieman kirkkoon pääsyä, koska siellä oli meneillään vihkiminen. Mutta mikäs kauniina kesäpäivänä oli odotellessa. Lopulta ovet sitten aukenivat ja pääsin kirkon taidetta ihailemaan. Asehuoneen maalaukset paholaisen houkutuksista olivat jopa huvittavia. Ehkä oli hyvä, että näistä helpoista houkutuksista oli muistutettu kansaa, kun se kävi kirkkoon sisälle tai kun se lähti kirkosta kulkemaan kotiinpäin.







Sisätilat olivat todella upean näköiset ja avarat, kun ei ollut pilareita lainkaan. Vain laajat holvikaaret köynnöksineen tekivät tilasta jopa linnamaisen. Harmi, että kirkossa olevat valot olivat juuri seinämaalausten kohdalla, joten oli vaikea erottaa välillä kuvia. Valot häikäisivät liikaa. Oli pakko mennä kirkon takaosaan istumaan, jotta en saisi valoista päänsärkyä. Eipä ollut tätäkään ennen tapahtunut. Katselen istuessani pitkään alttarin takana olevaa seinää, joka oli kokonaan maalattu kuvapinta. Vaikka en nähnyt tarkkaan, mitä kuvat esittivät, niistä välittyvä tunnelma oli huikaiseva. Eikä ihmekään, sillä lähemmäksi mentyäni huomasin sen esittävän Viimeistä tuomiota.






Kirkon siniset penkit upeasti maalattuine, kalligrafisine numeroineen olivat kauniita ja koko kirkon tunnelma oli lempeä. Pidin tästä kirkosta. Sitä ylistää myös Heikki Klemetti kirjassaan Kansan sana taiteessa:

"Rymättylä sitten! Paras viimeiseksi. Kivikirkkomuodon todellinen korkeaveisu. Tosiaan muodon! Sillä vaikka rakennus ei prameile tuhansilla, eikä edes kymmenillä yksityiskohdillaan, niin kuin tavallisesti kuulut ulkomaitten katedraalit, se sittenkin on vain sillä muodollaan katedraali, ylikin sen."
(Klemetti Heikki, "Kansan sana taiteessa", Werner Söderström osakeyhtiön kirjapaino, Porvoo 1948, s. 48.)

torstai 4. lokakuuta 2018

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 51. Taivassalon kirkko

Taivassalon kirkkoon pääsy ei ollut mikään helppo juttu, sillä kirkko ei ollut virallisesti auki kuin kirkollisia toimituksia varten ja ryhmille. Sain kuitenkin suntion numeron ja hän oli todella ystävällinen ja auttavainen. Hän tuli avaamaan ovet ja päästämään sisälle, kun kuuli mikä oli tarkoitukseni kirkossa käynnille. Hän oli niitä ihmisiä, jotka arvostavat näitä kirkkoja myös kulttuurinähtävyyksinä. Oli ihana saapua kirkolle, kun ovi oli jo kutsuvasti auki ja suntio vastaanottamassa.



Kun oli nähnyt Kalannin kirkon, ei voinut välttyä vertaamiselta. Tämän kirkon maalaukset olikin Taivassalon maalariryhmä tehnyt ensimmäiseksi ja siitä ryhmästä kirjoitin Kalannin kirkon kohdalla. Täällä huomioni kiinnittyi erityisesti mustan värin voimakkaaseen esiintymiseen. Minulle se oli miellyttävän vahva väri, joka toi kirkkoon hieman mystisen tunnelman. Mutta voin kuvitella sen olevan myös pelottava tai jopa ahdistava väri. Se on katsojasta kiinni.

Holvimaalaukset eivät ole olleet koskaan peitettyinä ja niiden ornamenttiaiheet (jopa mustat) olivat todella mielenkiintoisia. Samoin ihastuin pilareitten keskilaivan puolella oleviin kasvokuviin. Ne olivat vuorotellen naisten ja miesten kuvia ja sijoitettu niin, että aina vastakkaisen sukupuolen edustajat katsoivat toisiaan. Ne olivat ilmeikkäitä, mustavalkoisia kasvokuvia ja mietin niiden tarkoitusta. Kannattelivatko ne kirkkoa ihmisten murheiden suojana? Pitivätkö ne kunniakujaa kirkon alttarille astuville? Minua ne ainakin tarkkailivat, missä liikuinkin. Tuijottamalla niitä yritin saada selville, mitä ne kertoisivat. Kovin hiljaista oli... Jäi arvoitukseksi.











Uskaltauduin myös lehterille, josta näkymä oli ainutkertainen! Kun pääsi lähemmäksi holvimaalauksia, lähes kosketuksiin niihden kanssa, olo oli hyvin nöyrä. Tuntui kuin olisi yhteys niiden tekijöihin. Se oli huikaisevaa! Olisi ollut mahtavaa saada tietää, mitä ajatuksia tekijöillä oli ollut tätä kirkkoa tehdessä. Kuvat olivat välillä jopa hyvinkin yllättävia aiheeltaan, mutta pahatkin asiat ovat elämää ja kuului tuoda muitutukseksi tai opetukseksi näkyviin. Tuollaisia kuvia ei tänä päivänä saisi kukaan maalata kirkkoon. Onneksi vanhat kuvat saavat olla esillä kertomassa oman aikansa moraalista.








Kirkon maalauskokonaisuus oli myöhäiskeskiaikainen ja katolisen uskon mukainen toteutukseltaan. Se koostui Jeesuksen tärkeimpien elämänvaiheiden kuvaamisesta seinien yläosien suippokaaripinnoissa. Seinien alaosiin oli maalattu uskontunnustus - eli credo-sarjaa, johon alun perin kuului kahdentoista apostolin kuvat ja heidän yhteyteensä tekstinauhat, joihin uskontunnustukset oli latinaksi kirjoitettuina. Myös pyhimysuskoa oli kunnioitettu noin neljänkymmenen eri pyhimyksen kuvalla.





Sakaristossa olevat hattupäiset hahmot herättivät myös kysymyksiä. Mitä ne kuvasivat? Keitä he olivat? Suntio kertoi, että nuo kuvat apostoleista eivät olleet alkuperäisiä, vaan ne oli kopioitu muualta kirkosta ja siirretty sakariston puolelle. 1890-luvulla restaurointiperiaatteisiin kuului, että maalausten paikkaa voitiin muuttaa.