Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 50. Kalannin kirkko

Saavuin Kalannin kirkkolle ja jo tiilikoristelut kirkon oven ympärillä kertoivat minulle, että nyt oli vuorossa jotain todella erityistä. Ja todellakin, aivan uskomaton kuva- ja värimaailma ympäröi minut kokonaan. Kalannin kirkko kuuluu Taivassalon maalariryhmän tekemiin, josta on syytä kertoa hieman enemmän.

Aikaisemmin puhuttiin Kalannin koulukunnasta, koska luultiin että Kalannin kirkon maalaukset olivat ryhmän ensimmäiset. Uuden tutkimuksen mukaan vanhimmat maalaukset ovat kuitenkin Taivassalon kirkossa, siksi nykyään puhutaan Taivassalon maalariryhmästä. Ja tiedetään, että yksi ryhmän maalarimestari oli Petrus Henriksson eli Pietari Henrikinpoika, joka tuli Suomeen kutsuttuna luultavasti Upplannista. Hänet tiedetään siksi, että hän kirjoitti Kalannin kirkon kuvien yhteyteen myös oman nimensä, joka on samalla ensimmäinen taiteilijasigneeraus maassamme. Pietari toi tullessaan aivan uudenlaisen väripaletin ja värisävyjä on käytetty enemmän kuin aikaisemmin. Lisäksi hänen ihmishahmojaan pidetään erityisen eloisina.

Pietari ei tosiaankaan ollut ainoa maalari vaan hän oli yksi ryhmästä, joka koostui luultavasti kuudesta maalarista. He työskentelivät pareittain tai pienissä ryhmissä eri kirkoissa: Taivassalossa n. 1467-1469, Kemiössä 1469, Kalannissa 1470-1471, Sauvossa 1472, Laitilassa 1483, Paraisilla 1488 ja välivuosina 1473-1482 he ovat ehkä työskennelleet Karjaalla, Naantalissa, Perniössä ja Turun tuomiokirkon Johannes Kastajan kappelissa. Ryhmällä oli siis keskeinen merkitys 1400-luvun maalaustaiteessa Suomessa.
(Hiekkanen Markus, "Suomen keskiajan kivikirkot", Tammer-Paino Oy 2007, s. 36-37 sekä von Bonsdorff Bengt, Gardberg Carl Jakob, Lindberg Bo, Kruskopf Erik, Nummelin Rolf, Ringbom Sixten, Ringbom Åsa, Schalin Mona, "Suomen taiteen historia", Painotalo Miktor, Helsinki 1998, s. 42-43.)

Sitten se kuvamaailma! Erityisesti kiinnostuin suuresta viikinkityylisestä laivasta, jolla Pyhä Olavi oli tullut tuomaan kristinuskoa pakanoille. Yleensä pakanat kuvattiin ihmisjoukkona tai vastaavana, mutta tuolla pakanat oli kuvattu yhdellä hirviömäisellä hahmolla. Tuo kuva oli vaikuttava ja värimaailma todella upea. Seisoin kauan sen kuvan alla ja kuulin veden liplattavan veneen alla. Pieni tuulenvire nousi ottamaan laivaa vastaan ja tunnelma sähköistyi. Eihän siinä voinut olla mitään väärää, kuva vei mukanaan. Ei ihme, että kuvien taidearvo oli korvaamaton, ne todella saivat katsojan vedettyä mukaansa.

Tuosta kaikesta vaikuttuneena astuin sakariston puolelle ja eteeni avautui vielä jotain taivaallisempaa! Olin lumoutunut! Mitkä värit, mikä koskettava tyyli ja nuo ihanat paratiisilinnut! Tuollaista oli taide parhaimmillaan. Ei ihme, että Markus Hiekkanen kutsui tätä sakariston maalauskokonaisuutta Suomen keskiajan taiteen helmeksi. En ollut varautunut tuohon uskomattomaan kauneuteen ja sydämeni oli pakahtua sen edessä. Sakariston maalaukset oli tehty noin 20 vuotta aikaisemmin kuin muut maalaukset kirkossa ja tyylikin oli selvästi erilainen. Niissä oli kertakaikkiaan jotain ylimaallista!

Kansallismuseossa Helsingissä sijaitsee nykyisin tästä kirkosta lähtöisin oleva 1410-luvulla tehty Barbara-alttarikaappi, jota kävin jo aikaisemmin katsomassa ja se oli todella vierailun arvoinen. Sitä pidetään kansainvälisestikin arvokkaana taideteoksena, eikä ihme. Pyhän Barbaran alttarikaappi on ns. kaksoissiipialttari, josta siipien avauduttua tulee esiin hampurilaisen dominikaanimunkki Meister Francken maalaamat kuvat Barbaran legendasta. Työ oli todella upea kokonaisuus lehtikultineen ja kauniine temperaväreineen, harvinainen elämys!
(Valkonen Markku, Valkonen Olli, "Suomen taide: Varhaiskaudet, Suomen ja maailman taide 1", WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo 1982, s. 90-91 sekä Tuominen Leila K, Salonen Jukka, "Kalannin kirkko, 1. osa", Newprint, Uusikaupunki 1999, s. 11-12)

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 49. Vehmaan kirkko

Vehmaan kirkon asehuoneesta löytyi todella herkkä ja pieni maalaus, luultavasti rakentajien tekemiä. Itse kirkkosaliin mentäessä maalaukset ovat paljon voimakkaamman värisiä, ehkä jopa oudon voimakkaita.

Kirkossa oli nähtävillä Vehmaan mestarina tunnetun käsityöläisen taidonnäytteitä, kuten kuorissa oleva kastamalja sekä pääsisäänkäynnin lähellä oleva kalkkikivestä tehty vihkivesiastia. Ne olivat kauniitä ja herkällä kädellä tehtyjä.

Alttarilla olevassa kansilevyssä oli kaiverrettuna viisi vihkiristiä, jotka symboloivat Kristuksen viittä haavaa. Se oli niin kaunis, että yritin kuvata sen epätoivoisesti. En kuitenkaan uskaltanut astua alttarin puolelle, sen verran kunnioitan sen pyhyyttä ja sakaristossa istui kirkkoherra töissä, joten kuvasin sen mitä pystyin ja olin tyytyväinen.

Vehmaan kirkon krusifiksi oli vaikuttavan näköinen. Aikaisemmin krusifiksit olivat ilmaisseet Kristuksen voittoa kuolemasta, mutta 1300-luvun alkupuolella niiden haluttiinkin visualisoivan todellisuutta ja Vehmaan kirkon krusifiksi oli tästä hyvä esimerkki, sillä Kristuksen asento ja kasvojen jalous toivat mestarillisesti esiin sen, mistä oli kysymys.
(Riska Tove, "Keskiajan puunveisto ja maalatut alttarikaapit, ARS Suomen taide 1", Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1987, s. 193-194)

Krusifiksi oli sikäli mielenkiintoinen, että minä en olisi arvannut sen olevan 1300-luvulta vaan lähes nykyaikainen. En tiedä, oliko se juuri tuo esitystapa vai modernin oloinen risti vai ehkä hieman outo värimaailma tuolle ajalle, mutta kaikkinensa se voisi olla aivan nykytaidettakin. Krusifiksia tarkastellessa joutui katsomaan kunnolla ylöspäin ja kärsimys muuttui todellisuudeksi, sanan jokaisessa merkityksessä.

Alttarilla oli myös yksi kauneimmista lasimaalauksista, mitä minä olen näissä kirkoissa nähnyt. Se oli hyvin moderni ja värikäs, silti hyvin kirkollinen. Kirkon esitteestä luin sen olevan Hilkka Toivolan tekemä v. 1974. Todella vaikuttava!

Pois lähteissäni katseeni kiinnittyi vielä yhden kattokruunun koristuksiin. Siinä oli nimittäin naamahahmo, jolla oli rengas suussa aivan kuin ovenkolkuttimessa ja muutakin koristelua, mitä ei odottaisi näkevän kattokruunuissa. Näiden käyttöesineiden tekijöillä on ollut hyvä huumorintaju tai sitten niihin liittyy symboliikkaa, joka ei minulle ainakaan aukea. Herätti hilpeyttä joka tapauksessa.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 48. Laitilan kirkko

Mielenkiintoisten maisemien keskeltä saavuin Laitilan kirkolle. Aluksi sisällä huomasin upean vihkiristin seinässä ja sitä seuraten kiipesin urkulehterille. Katseeni seurasi vain edelläni avautuvia kuvia ja lehterille päästyäni huomasin vasta kaikki muut kirkon maalaukset. Hätkähdin sitä kuvamaailmaa edessäni ja huomasin huokailevani ääneen. Joskus sitä kulkee niin katse kiinnitettynä vain yhteen pisteeseen että ei huomaa muuta ympärillä. Näky lehteriltä kirkkosaliin oli huikea! Mihin tahansa katsoikin, aina oli toistaan upeampia kuvia. Huokailujeni määrä oli loppumaton.

Laskeutuessani pois lehteriltä en malttanut olla koskematta varovasti sitä vihkiristiä, jonka ensimmäiseksi olin nähnyt. Sen herkkyys ja iättömyys kosketti.

Katseeni kiersi kirkkosalia ja yhden pilarin vierestä löytyi restauroitu sivualttari. Olipa kiva nähdä, millaisia ne ovat olleet aikoinaan. Katoliseen kirkkoon on kuulunut usein kaksi sivualttaria, jotka muodostivat "kolmion" pääalttarin kanssa. Toinen sivualttareista oli omistettu Neitsyt Marialle ja toinen luultavasti kirkon omalle suojeluspyhimykselle. Sivualttareita oli voinut olla myös useampia.
(Hiekkanen Markus, "Suomen keskiajan kivikirkot", Tammer-Paino Oy, 2007, s.42-43)

Kirkon itäpäädystä löydettiin 1960-luvun restauroinnissa komero, jossa on selvästi sijainnut isokokoinen veistos. Jo 1700-luvun puolivälissä kulki tarinoita päättömästä kuvapatsaasta ja näin Laitilan historia -kirjassa kerrotaan:

"Kuva oli ollut tarkoitettu muistuttamaan tästä rakennusmestarista, joka oli mestattu häpeällisen tekonsa vuoksi. Mestarin oli näet pitänyt rakentaa Laitilan kirkko tarkkaan yhtä suureksi kuin Mynämäen kirkko, mutta hänelle tuli vahinko. Asuessaan Perheentuvan talossa hän vietteli piian, joka kosti leikkaamalla kirkon mittanuorasta itselleen härkäparin korvanuorat. Kun kirkko sitten rakennettiin näiden katkaistujen mittanuorien mukaan, tuli siitä siis korvanuorain mittaa pienempi kuin oli ollut määrä."
(Kivikoski Ella, Koivisto Olavi, "Laitilan historia 1", Laitilan kunnan ja seurakunnan asettama historiatoimikunta 1969, Vammala, s. 144)