tiistai 31. lokakuuta 2017
Sata tarinaa keskiaikaista kivikirkoistamme: 26. Pöytyän kirkkomaa
Loimaan kirkkomaan jälkeen kävin samantien myös toisella vastaavalla paikalla eli Pöytyän entisellä kirkkomaalla. Sekin oli keskiaikainen kirkkomaa punaisen aidan ympäröimänä, mutta Loimaan ja tämän paikan ero oli kuin olisi tullut rappiotilasta paratiisiin! Mikä pyhä ja rauhoittava tunnelma alueella huokuikaan. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Punainen aita levittäytyi turvallisena ympärilleni ja portti, josta alueelle astuttiin, oli kuin portti taivaaseen. Vihreällä nurmikentällä oli penkkejä, joissa voisi istua vaikka koko päivän. Kaikki oli huoliteltua ja pidetty hyvässä kunnossa. Mikään ei pistänyt silmään, oli vain pelkkää ihanuutta. Tämä jos mikä oli rauhan tyyssija!
Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 25. Loimaan keskiaikainen kirkkomaa
Matkani suuntautui Loimaalle keskiaikaista kirkkomaata ja vanhaa 1750-luvulla rakennettua aitaa katsomaan. Sydämeeni otti, kun näin missä kunnossa paikka oli. Koko hienon, mutta huonokuntoisen aidan ympäröimä piha oli niittämättä. Ei päässyt kunnolla näkemään koko aitaa. Minkälaisen upean nähtävyyden tästä alueesta saisikaan.
Aitaa kiertäessäni löysin kirkkomaan takaa yllättäen pienen hautausmaan. Myöhemmin kuulin, että sinne on haudattu kirkkoon kuulumattomat. Takapihalle, aidan taakse...
Aitaa kiertäessäni löysin kirkkomaan takaa yllättäen pienen hautausmaan. Myöhemmin kuulin, että sinne on haudattu kirkkoon kuulumattomat. Takapihalle, aidan taakse...
sunnuntai 8. lokakuuta 2017
Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 24. Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot Raumalla
Kävelin vanhan Rauman poikki Pyhän Kolminaisuuden kirkon raunioille. Hieman tuli haikea olo, kun rauniot avautuivat eteeni omalla kiviaidalla reunustetulla alueella. Joskus siinä oli ollut kirkko, kunnes tuli otti kaiken valtaansa ja rauniot hylättiin. Paikka tuntui niin hylätyltä, yksinäiseltä ja surulliselta. Edes entisistä kiviseinistä ei herunut yhtään lämpöä.
Paikan henki oli kuitenkin pyhä, se vei väkisinkin mukaansa ja lopulta rauniotkin ottivat minut avoimin sylin vastaan. Kunnioitukseni näitä paikkoja kohtaan rauhoittaa aina mieleni ja herkistyin täälläkin kuuntelemaan paikan tarinaa. Kivetkään eivät tuntuneet enää kylmiltä. Ehkä niiden piti hieman ensin tunnustella, kuka minä olen ja millä asioilla liikun.
Paikan henki oli kuitenkin pyhä, se vei väkisinkin mukaansa ja lopulta rauniotkin ottivat minut avoimin sylin vastaan. Kunnioitukseni näitä paikkoja kohtaan rauhoittaa aina mieleni ja herkistyin täälläkin kuuntelemaan paikan tarinaa. Kivetkään eivät tuntuneet enää kylmiltä. Ehkä niiden piti hieman ensin tunnustella, kuka minä olen ja millä asioilla liikun.
maanantai 2. lokakuuta 2017
Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 23. Rauman pyhän ristin kirkko
Alkavan ruskan värit hehkuivat auringon valossa, kun matkasin Raumalle. Keskiajalla siellä oli kaksi kirkkoa, joista kaupunkilaiset tuohon aikaan käyttivät Pyhän kolminaisuuden kirkkoa. Valitettavasti tuo kirkko tuhoutui tulipalossa 1640. Vanhan Rauman reunamilla puolestaan seisoi ylväänä entinen fransiskaanien luostarikirkko, Rauman pyhän ristin kirkko. Fransiskaanimunkit olivat italialaisen Franciscus Assisilaisen perustaman munkkiveljestön jäseniä ja he saapuivat Suomeen Raumalle 1440-luvulla sekä myös Kökariin 1400-luvulla. Munkit saivat olla Raumalla lähes sata vuotta, kunnes uskonpuhdistuksen yhteydessä luostariyhteisö lakkautettiin.
During the Middle ages Rauma had two churches, one of which was destroyed in a fire in the year 1640. In the edges of Old Rauma stood the former Franciscan monastery church, the Church of the Holy Cross. Franciscan brotherhood arrived to Finland to Rauma in the 1440s and to Kökar in the 15th century. The monks were allowed to stay in Rauma for almost a century, until the monastery was abolished during the Reformation.
Kirkolle saavuttuani tunnelma oli lämpöinen ja pystyin hyvin kuvittelemaan, kuinka fransiskaanit kulkivat harmaissa munkkikaavuissaan kirkkoa kohti harras ilme kasvoillaan. Pysähdyin nauttimaan tuosta menneen ajan kuvitelmastani ennen kuin se katoaisi. Kirkon ovi aukesi ja hetken jo luulin, että ovesta astuisi yksi munkeista kutsumaan minut sisälle. Ovesta ei kuitenkaan tullut ketään ulos ja tästä hämmentyneenä kiiruhdin sisälle. Ehkä se oli kutsu sittenkin...
When I arrived to the church, the atmosphere was warm and I could easily imagine how Franciscan monks walked around in their grey monk costume towards the church with pious expressions on their faces. I stopped to enjoy that fantasy of an age long past before it would vanish. The church door opened and for a while I thought that one of the monks would step out to call me inside. However none came out and confused by that I hurried inside. Perhaps it was a call after all...
Huomioni kiinnittyi harvinaisen voimakasväriseen kuvitukseen kirkon kuorissa. Opas kertoi, että kuvat olivat periaatteessa keskiaikaiset, mutta hieman liian runsaalla kädellä restauroidut 1800-luvulla. Esimerkiksi poskiin ja huuliin oli lisätty aivan liikaa punaa. Ja alaosan verhokuvio oli jotenkin maalauksiin kuulumaton osa. 1800-luvun lopulla restauroinnissa Euroopassa oli tyypillistä se, että maalaukset pyrittiin palauttamaan mahdollisimman alkuperäiseen asuunsa. Joten Raumallakin maalauksista tehtiin luonnollisen suuruiset ääriviivakopiot, originaalimaalaukset peitettiin ja kuvat maalattiin uudelleen oikeille paikoilleen voimakkailla väreillä. Kuulosti hurjalta, mutta se oli yleisesti hyväksytty tapa. Nykyään restaurointi tehdään aivan toisella tavalla, onneksi. Näitä 1800-luvun lopun restaurointeja on sittemmin pyritty poistamaan, mutta Raumalla maalaukset olivat edelleen tuossa 1800-luvun lopun asussa, jossa ne kertoivat omaa tarinaansa myös tuosta taiteen restauroinnista.
Unusually strongly coloured imagery cought my attention. The guide told they were basically medieval, but restored with a little too much eagerness in the 1800s. For example the cheeks and noses had way too much red added.
Kirkon sisällä minun oli vaikea nähdä enää samaa kuvitelmaani, joka pihalla eteeni avautui niin voimakkaana. Se keskiaikainen yhteys ikään kuin katkesi. Sääli, koska kirkko kaikkine taideaarteineen oli hyvin kaunis sisältä. Keskiaikainen alttarikaappi hehkui kaikessa kullassaan, kynttiläkruunut loistivat valossaan ja oman tunnelmansa toi myös vanhin Suomessa säilynyt votiivitaulu, joka oli Pormestari Matts Jonssonin tyttären Margaretan muistoksi tehty, kun tytär kuoli ruttoon 15.7.1572. Se oli koskettava, tummanpuhuva ja surusävytteinen työ hienoine runoineen (valitettavasti teos oli liian tummasävyinen, että olisi onnistunut kuvassa).
With all its artefacts the church was very beautiful inside. Medieval altar cabinet was glowing in all its gold and the chandeliers shined with their own light. Very beautiful!
Emil Nervander on koonnut vanhoista kirkonkirjoista löytyneitä pieniä tarinoita kirjaansa "Vanhoista kätköistä" (1906) ja tämä tarina on Raumalta:
"Huuto ja meteli ei ollut muuten mitään tavatonta Herran huoneessa tähän aikaan, joka kuitenkin ulkonaisessa siivoudessa oli koko joukon edellä suurten Kaarlojen ajoista. Silloin tapahtui monesti kirkoissamme pahoja vallattomuuksia. Niinpä 1655 Rauman kirkossa muuan talonpojan leski ja Tykkilän Antin vaimo panivat toimeen sellaisen metelin jumalanpalveluksen aikaan, että kirkko korkeasta käskystä suljettiin joksikin aikaa ja avattiin jumalanpalvelukselle vasta, kun runsaat sakot oli suoritettu Turkuun."
(Nervander Emil, Vanhoista kätköistä, Helsingin Uusi Kirjapaino-osakeyhtiö, Helsinki 1906, s.120)
During the Middle ages Rauma had two churches, one of which was destroyed in a fire in the year 1640. In the edges of Old Rauma stood the former Franciscan monastery church, the Church of the Holy Cross. Franciscan brotherhood arrived to Finland to Rauma in the 1440s and to Kökar in the 15th century. The monks were allowed to stay in Rauma for almost a century, until the monastery was abolished during the Reformation.
Kirkolle saavuttuani tunnelma oli lämpöinen ja pystyin hyvin kuvittelemaan, kuinka fransiskaanit kulkivat harmaissa munkkikaavuissaan kirkkoa kohti harras ilme kasvoillaan. Pysähdyin nauttimaan tuosta menneen ajan kuvitelmastani ennen kuin se katoaisi. Kirkon ovi aukesi ja hetken jo luulin, että ovesta astuisi yksi munkeista kutsumaan minut sisälle. Ovesta ei kuitenkaan tullut ketään ulos ja tästä hämmentyneenä kiiruhdin sisälle. Ehkä se oli kutsu sittenkin...
When I arrived to the church, the atmosphere was warm and I could easily imagine how Franciscan monks walked around in their grey monk costume towards the church with pious expressions on their faces. I stopped to enjoy that fantasy of an age long past before it would vanish. The church door opened and for a while I thought that one of the monks would step out to call me inside. However none came out and confused by that I hurried inside. Perhaps it was a call after all...
Huomioni kiinnittyi harvinaisen voimakasväriseen kuvitukseen kirkon kuorissa. Opas kertoi, että kuvat olivat periaatteessa keskiaikaiset, mutta hieman liian runsaalla kädellä restauroidut 1800-luvulla. Esimerkiksi poskiin ja huuliin oli lisätty aivan liikaa punaa. Ja alaosan verhokuvio oli jotenkin maalauksiin kuulumaton osa. 1800-luvun lopulla restauroinnissa Euroopassa oli tyypillistä se, että maalaukset pyrittiin palauttamaan mahdollisimman alkuperäiseen asuunsa. Joten Raumallakin maalauksista tehtiin luonnollisen suuruiset ääriviivakopiot, originaalimaalaukset peitettiin ja kuvat maalattiin uudelleen oikeille paikoilleen voimakkailla väreillä. Kuulosti hurjalta, mutta se oli yleisesti hyväksytty tapa. Nykyään restaurointi tehdään aivan toisella tavalla, onneksi. Näitä 1800-luvun lopun restaurointeja on sittemmin pyritty poistamaan, mutta Raumalla maalaukset olivat edelleen tuossa 1800-luvun lopun asussa, jossa ne kertoivat omaa tarinaansa myös tuosta taiteen restauroinnista.
Unusually strongly coloured imagery cought my attention. The guide told they were basically medieval, but restored with a little too much eagerness in the 1800s. For example the cheeks and noses had way too much red added.
Kirkon sisällä minun oli vaikea nähdä enää samaa kuvitelmaani, joka pihalla eteeni avautui niin voimakkaana. Se keskiaikainen yhteys ikään kuin katkesi. Sääli, koska kirkko kaikkine taideaarteineen oli hyvin kaunis sisältä. Keskiaikainen alttarikaappi hehkui kaikessa kullassaan, kynttiläkruunut loistivat valossaan ja oman tunnelmansa toi myös vanhin Suomessa säilynyt votiivitaulu, joka oli Pormestari Matts Jonssonin tyttären Margaretan muistoksi tehty, kun tytär kuoli ruttoon 15.7.1572. Se oli koskettava, tummanpuhuva ja surusävytteinen työ hienoine runoineen (valitettavasti teos oli liian tummasävyinen, että olisi onnistunut kuvassa).
With all its artefacts the church was very beautiful inside. Medieval altar cabinet was glowing in all its gold and the chandeliers shined with their own light. Very beautiful!
Emil Nervander on koonnut vanhoista kirkonkirjoista löytyneitä pieniä tarinoita kirjaansa "Vanhoista kätköistä" (1906) ja tämä tarina on Raumalta:
"Huuto ja meteli ei ollut muuten mitään tavatonta Herran huoneessa tähän aikaan, joka kuitenkin ulkonaisessa siivoudessa oli koko joukon edellä suurten Kaarlojen ajoista. Silloin tapahtui monesti kirkoissamme pahoja vallattomuuksia. Niinpä 1655 Rauman kirkossa muuan talonpojan leski ja Tykkilän Antin vaimo panivat toimeen sellaisen metelin jumalanpalveluksen aikaan, että kirkko korkeasta käskystä suljettiin joksikin aikaa ja avattiin jumalanpalvelukselle vasta, kun runsaat sakot oli suoritettu Turkuun."
(Nervander Emil, Vanhoista kätköistä, Helsingin Uusi Kirjapaino-osakeyhtiö, Helsinki 1906, s.120)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)