Kävelin vanhan
Rauman poikki
Pyhän Kolminaisuuden kirkon raunioille. Hieman tuli haikea olo, kun rauniot avautuivat eteeni omalla kiviaidalla reunustetulla alueella. Joskus siinä oli ollut kirkko, kunnes tuli otti kaiken valtaansa ja rauniot hylättiin. Paikka tuntui niin hylätyltä, yksinäiseltä ja surulliselta. Edes entisistä kiviseinistä ei herunut yhtään lämpöä.
Paikan henki oli kuitenkin pyhä, se vei väkisinkin mukaansa ja lopulta rauniotkin ottivat minut avoimin sylin vastaan. Kunnioitukseni näitä paikkoja kohtaan rauhoittaa aina mieleni ja herkistyin täälläkin kuuntelemaan paikan tarinaa. Kivetkään eivät tuntuneet enää kylmiltä. Ehkä niiden piti hieman ensin tunnustella, kuka minä olen ja millä asioilla liikun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti