Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 65. Lyhtykävely Messukylän kirkkoon

Olin lukenut lehdestä lyhtykävelystä Messukylän vanhaan kirkkoon juuri ennen joulua ja päätin osallistua siihen muutama vuosi taaksepäin. Kello 7.30 olin innoissani ja valmiina kahden kilometrin vaellukseen kynttilöiden viitoittamaa tietä pitkin. Myrskylyhtyni heilui mukavasti kylmässä tuulessa, mutta tuli ei kuitenkaan päässyt sammumaan. Jälleen uusi kokemus siitä, millaista ennen oli ollut; kävely lyhtyjen kanssa melkein 20 asteen pakkasessa ja kylmässä viimassa kirkkoon - pimeässä, lumen narskuessa töppösten alla. Vedin kaulahuivia tiukemmalle naamani eteen ja pohdin, kuinka ennen on tarettu kulkea kilometritolkulla (jopa päivätolkulla), kun minulla teki jo kaksi kilometriä tiukkaa pysyä jäätymättä.

Tuo jäätyminen hieman häiritsi hiljaiseen tunnelmaan pääsyä ja joidenkin kävelijöiden lakkaamaton rupattelu, mutta se kynttilöiden meri reunustamassa koko matkaamme oli uskomaton kokemus. Ja lopulta unohdin kaikki muut ja vain nautin. Meitä nykymatkalaisia palkittiin kuumalla glögillä kirkolle päästyämme ja lämpö levisi sisälläni käsiin ja jalkoihin. Kirkon edessä aita oli todella tunnelmallisen näköinen, kun kaikkien lyhdyt olivat siinä rivissä toivottamassa kulkijat tervetulleiksi kirkkoon.

Lämpöä ei kyllä kohdannut sisälläkään, vaan tumput pysyivät tiukasti kädessä ja viisaimmat olivat varautuneet myös tyynyillä ja huovilla. Minä en! Jouluinen hartaushetki kirkossa oli miellyttävästi jouluun virittävä. Kun väki lauloi "Maa on niin kaunis", katselin hurmioituneena miten hengityshöyryt leijailivat ympärillämme laulun tahtiin. Eikä olisi voinut olla osuvampaa joululaulua, sillä kaikki oli niin kaunista, että kylmyys hävisi sisältäni. Sydämeen jäi kaunis ja onnellinen olo.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 64. Hollolan kirkko

Hollolan kirkko on kolmanneksi suurin näistä kivikirkoista ja sen kyllä huomasi. Mahtavan kokoinen! Kirkon päädyt ulkopuolelta olivat todella hienot koristelultaan ja lisäsivät vain tuon kirkon mahtavuutta. Ja mitkä ovet! Ulko-ovi oli kerta kaikkiaan upea. Siinä oli kaiverruskuvioita, jotka olivat hieman kelttivaikutteisia ja tosi mahtavat taontaosat. Kokonaisuus oli henkeäsalpaava! Oli ihana antaa käteni seurata tuota kaiverruskuviota ja jälleen tunsin tuon tuntoaistin mahtavan voiman, kun aika katosi ja olin aivan jossain muualla. Sydämeni pakahtui tuosta tunteesta ja en millään olisi malttanut palata takaisin todellisuuteen.

Tuo asehuone pysäytti muutenkin. Se oli kuin esiaste kirkkosalista: korkea tila maalauksineen, puuveistoksineen ja noine upeine ovineen. Niin, niitä oli kaksi! Kun yhdestä ovesta selvisin, edessä oli toinen, jossa oli kyllä upeimmat taontakoristeet mitä olin nähnyt. Opas kertoi niiden esittävän Hubertuksen metsästysretkeä. Tarinan mukaan Kristus ilmestyi Hubertukselle uroshirven hahmossa ja tämä näky sai hänet kääntymään kristinuskoon. Koko asehuone oli loistava. Siksi kirkkoon sisälle astuminen jännitti mukavasti.

Ja kyllä, toiveeni toteutui ja jälleen eteeni avautui taivas. Kirkon kaksilaivaisuus teki siitä mielenkiintoisen seurata. Tiiliset pilarit keskellä käytävää johdattivat katsetta, osin siksikin, että niihin oli sijoitettu pyhimyspatsaita. Ja niitä riitti, aina lehterin reunoille asti.

 

Sitten huomasin jälleen oven, joka nyt vei sakaristoon. Siinäkin oli mitä upein kuvio. Sain kuulla oppaalta sen olevan ikivanha uskonnollinen suojamerkki, koska sakaristossa oli tietenkin säilytetty leipää ja viiniä. Mahtavinta oli, että näitä kirkkoja kiertäessäni opin koko ajan uutta. Pala palalta aloin hahmottamaan, millaisena kirkot olivat näyttäytyneet keskiajalla.

Kun sain katseeni irti tuosta ovesta, huomasin holvimaalaukset. Niissä oli paljon yksityiskohtia ja erityisesti huomasin kasvohahmot köynnösten lomasta. Yksi oli Kristus ja se oli helppo tunnistaa. Yksi oli ehkä piru sarvet päässä, mutta minusta se näytti aivan Mauri Kunnaksen piirtämältä hahmolta. Sitten oli niitä muita tyyppejä, pari aika veijarinkin näköistä. Ehkä ne olivat jälleen noita rakentajien omakuvia. Mysteeri naamojen kohdalla vain jatkui. Ruodemaalaukset olivat hauskasti erilaiset kuvioiltaan kuin mitä olin aikaisemmin nähnyt ja niiden alkupisteissä eli kannattimissa oli myös mielenkiintoisia irvisteleviä naamoja. Yksinkertaista ja ajatuksia herättäviä.

Mutta barokkiaika oli tuonut tuohonkin kirkkoon hieman myös koristeellisempaa tyyliä, sillä alttarilaitteen loistokas veistoskoristelu oli samaisen Mathias Reimanin, josta kerroin jo Paraisten kirkon kohdalla. Ristiinnaulittuaiheinen maalaus oli puolestaan tuntemattoman tekijän, joka oli luultavasti käyttänyt saksalaisen Christoph Schwarzin (1545-1592) maalausta esikuvana. Schwarz oli matkustellut jopa Italiassa ja perehtynyt erityisesti venetsialaiseen täysrenessanssin maalaustaiteeseen.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 63. Messukylän kirkko

Aurinko paistoi lämpöisesti ja oli siis hyvä hetki lähteä kävelemään Messukylän vanhaan kirkkoon. Tuo pieni ja ihana kirkko odottaa minua ja halusin kokea sen yksin. Tosin, astuessani kirkon sisälle lankkulattialle, tuli hieman pelottava fiilis. Lattialankut natisivat jalkojeni alla ja niiden välissä olevista raoista pelkäsin jonkun kirkon alle haudatun vainajan pian kurkistavan tai kurkottavan kädellään jalkojani. Ryhdistäydyin ja siirsin ajatukseni tuosta kauhukuvasta kirkon seiniin. Uskalsin kiertää kirkkoa kaikesta huolimatta ja se oli todella mielenkiintoinen.

Minusta oli mukavaa, että sakaristoonkin sai mennä ja siellä oli upeasti esillä vanha muurikomero täytettynä mm. vanhoilla virsikirjoilla. Nurkassa oli kirjoituspulpetti, jonka äärellä pappi oli tehnyt kirjoitustöitään, kirjoittanut ehkä saarnaa kynttilän valossa ja tuoksussa. Sakaristo oli kuin pieni museo kirkon sisällä. Kuvasin ja ihastelin kaikkea ja oli ylellistä olla siellä yksin. Tosin istua en uskaltanut, kun koko ajan kuului jostain narinaa. Mielikuvitukseni laukkasi liian lujaa...

Tähän on pakko tuoda eräs tarina, josta Eric Gustaf Ehrström kertoo matkapäiväkirjassaan Hämeen sydänmaille 1811. Päähenkilönä on tuolloin Messukylän kirkkoherrana toiminut Weckman:

"Kun siis tuo Kirkkoherra Weckman toimi messupappina Turussa ja oli jo jossain määrin ikääntynyt, sattui niin, että hän oli vuoden verran runninpappina Kupittaan runnilla Turun ulkopuolella, ja vierailla oli aina tapana tanssia siellä kaivon vierellä. Weckman tuumi, että olisi ollut hauskaa tanssia mukana, mutta ei osannut. Siksi hän meni Akatemian silloisen tanssimestarin luo ja pyysi tätä opettamaan häntä. Tanssimestari ottikin papin kouluunsa, mutta miten onnetonta! Weckman oli niin länkisäärinen, että tanssimestari selitti, ettei pappi koskaan voisi oppia tanssimaan tuollaisilla säärillä; jos hän halusi kehittää lahjojaan tällä alalla, hänen pitäisi hankkia uuden sääret. - Murheissaan Weckman poistui tanssimestarin luota. - Mutta koskapa suuret sielut menettäisivät rohkeutensa. - Mies tuumi: "Uusia sääriä en varmaankaan pysty itselleni hankkimaan, eikä liene kovinkaan viisasta luopua niistä, jotka minulla nyt on, sillä kukapa tietää, mistä saan sopivat - mutta minäpä voin suoristaa entiset - niinpä voinkin, ja silloin niistä tulee yhtä hyvät kuin uusi jalkapari." Sanottu ja tehty - hujauksessa Weckman meni kirjansitojan luo, lainasi kirjapuristimen, meni kotiin, otti kamarinsa avaimen sisälle kamariin, asettui sängylle ja ruuvasi puristimen niin tiukalle sääriensä ympärille kuin jaksoi; kärsivällisesti hän makasi paikoillaan ja odotti, että sääret suoristuisivat, mutta ei, ne olivat itsepintaisemmat kuin hän luulikaan; kovasta puristuksesta äkääntyneinä ne alkoivat särkeä ja turvota. Weckman yritti kyllä ruuvata puristimen löysälle, mutta se oli aivan liian epämukavan asennon ja jokaisen liikkeen aiheuttaman tuskan vuoksi hänelle mahdotonta. - Hän koetti sitten päästä sängystä ovelle, mutta oi voi - sekin epäonnistui. - Mitä hänen piti tehdä? - Huutaa? - Se merkitsi itsensä nolaamista. - Päättää päivänsä? - Se oli vielä mahdottomampaa, mutta jompaakumpaa hänen oli pakko tehdä. - Suuren surun ja mielipahan vallassa Weckman valitsi edellisen vaihtoehdon ja alkoi huutaa apua kaikin voimin. - Väki kuuli valitushuudon, tuli koolle ja aikoi mennä sisälle, mutta Weckman oli etukäteen ottanut avaimen sisäpuolelle eikä kyennyt avaamaan. - Oli pakko haetuttaa seppä, joka mursi oven; väkeä virtasi sisään - ja kas! siellä lojui Komministeri Weckman 36 vuotta niskoillaan ja kirjansitojan puristin jalkojensa ympärillä."
(Ehrström Eric Gustaf, "Hämeen sydänmailla, matkapäiväkirja 1811", Karisto Oy, Hämeenlinna 2007, s. 100-101)