tiistai 21. toukokuuta 2019

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 68. Sundin kirkko

Sundin kirkko on myös näitä vanhimpia kirkkojamme eli 1300-luvun alusta. Se seisoi jykevänä mäen päällä ja pelottomuudessaan oli upean näköinen, kuin satujen pieni linna. Ahvenanmaan kirkoilla oli yksi erityinen piirre yhteistä eli länsitorni, joka teki niistä linnamaisen näköisiä. Tornia oli käytetty ehkä varastona tai se oli rakennettu puolustusta varten, joka tapauksessa se oli ollut loistava maamerkki merenkävijöille.





Kun kirkkoon astui sisälle, kirkon upea siniharmaa väritys kutsui lämpimästi kulkijan tervetulleeksi. Todella kauniit kolmihaaraiset kynttilänjalat pitkin seiniä ja pilareita loivat jännän tunnelman. Olisipa ihana nähdä tuo kirkko sisältä silloin kun niissä kaikissa palaa kynttilät. Se olisi varmasti lumoavaa.




Harmaat kalkkikiviset pilarit olivat erikoisuus tuossa kirkossa ja niihin maalatut kuvioinnit todella herkkiä. Olisin voinut tuijottaa vaikka kuinka kauan noita rauhoittavia pilareita kuvioineen ja kynttilänjalkoineen. Tuollaisen tunnelman haluaisin kotiinkin. Kirkossa oli myös upeita seinämaalauksia, joista yksi kuva oli tehty hauskasti hieman vinoon tilanpuutteen vuoksi. Ei haitannut, sillä eihän se kuvan sanomaa miksikään muuttanut.



Ihastuin myös "kukkiin", jotka oli maalattu kirkon kattoholveihin. Osasta niistä lähti keskeltä kattokruunu. Olivat taatusti erilaisia, mitä olin tuohon mennessä nähnyt. Lehterin kaiteelta löysin myös Markuksen. Kuutti Lavosen Markus teki Tyrväällä Pyhän Olavin kirkossa minuun niin suuren vaikutuksen, että aina silloin tällöin yritän katsella muitakin Markuksen kuvia ja tunnustella, löytyykö niistä sama tunnelma mitä Lavosen maalauksesta.



Alttarikaappikin oli värisävyihin sopiva ja upea kokonaisuus. Siinä oli yhdistetty keskiaikainen alttarikaappi aiheenaan Maria ja lapsi sekä yläosassa 1660-luvulla tehty barokkikoristus, jossa maalaus Ehtoollisen asetus. Aika hienovaraisesti minusta tuo yhdistäminen oli tehty ja pääasia oli, että keskiaikaista alttarikaappia ei oltu hävitetty, vaan nimenomaan hyödynnetty uuden kanssa. Loistavaa kierrätysajattelua jo tuohon aikaan!


Kirkossa oli vielä yksi erittäin vaikuttava veistos, nimittäin krusifiksi, jolla oli korkeutta yli viisi metriä. Huomiota herättävän herkkä ja kaunis. Kaikki nämä yksityiskohdat loivat kirkkotilasta rauhoittavan ja turvallisen paikan. Sen suojissa voi istuskella rauhassa mietiskelemässä eikä huomaakaan ajan kulua. Ehdottomasti yksi suosikkikirkoistani!


sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 67. Jomalan kirkko

Ahvenanmaa kutsui! Aikaa oli vain muutama päivä, vaikka kirkkoja oli monta. Onneksi Ahvenanmaalla oli lyhyet välimatkat paikasta toiseen. Erittäin suositeltava kohde kesäreissulle. Ahvenanmaa on sijainnut keskiajalla eri puolilta tulevien vesireittien risteyksessä, joten sinne on rantautunut erilaisia tyylejä ja ne näkyivät kirkkojen ulkomuodoissa ja sisätiloissa. Ahvenanmaa on nähnyt monenlaista kulkijaa aikojen saatossa ja Topelius kirjoittaakin tunnelmallista kuvausta talvisesta kirkkomatkasta Ahvenanmaalla Maamme-kirjassaan:

"Selkeätä talviaamua on sisäsaariston rannoilta ihana katsella. Aamuruskon punaisessa hohteessa kuvastuvat kirkkaaseen jäähän härmäiset koivut ja kuuset. Jos silloin on sunnuntai, näet pyhäpukuisten nuorten miesten luistimilla kiitävän selän poikki, koetellen jäätä pitkillä piikkisauvoilla. Vähän päästä he survaisevat piikkinsä ohueen jääkuoreen, kääntyvät syrjään siinä, missä jää on heikkoa, ja rientävät eteenpäin, missä se on kestävää. Heidän jäljissään seuraavat reissä naiset ja lapset, ja viimeisenä tulevat vanhemmat miehet, jotka lykkäävät rekiä tahi luistelevat omin päin. Kaikilla on halu kirkkoon taas kuulemaan Jumalan sanaa pitkässä talvipimeydessä, kenties myös kuulemaan uutisia mannermaalta ja ystäviltä muista kalliosaarista. Matka kuluu iloisesti. Joskus eteen tulee leveä halkeama, jossa vihreä merivesi pulputen nousee ja laskee; ja silloin täytyy kaikkien tehdä kierros. Joskus kuuluu myös ukkosentapainen jylinä; jää halkeilee pitkiin railoihin. Mutta iloinen matkue pysähtyy hetkeksi ja jatkaa matkaansa etäisen, lumipeitteisen saaren tummaa rantaa kohti."
(Topelius Sakari, "Maamme-kirja", Werner Söderström Osakeyhtiön laakapaino, Porvoo 1951, s. 44)




Ensimmäiseksi Ahvenanmaalla suuntasin Suomen vanhimpaan keskiaikaiseen kivikirkkoon eli Jomalan kirkkoon, joka on rakennettu jo 1290-luvulla. Pieni pettymys oli se, että sitä ei oltu säilytetty kokonaan keskiaikaisena, vaan se oli muutettu ristikirkoksi purkamalla vanhaa pois. Siitä tietenkin johtui se, että tunnelma kirkossa ei ollut sellainen, kuin olisin Suomen vanhimmassa keskiaikaisessa kivikirkossa toivonut olevan. Olin hämmentynyt ja hieman pettynytkin.






Länsitornin kohdalla sisäpuolella oli alkuperäistä jäljellä ja kaarisosuus runkohuoneen ja tornin välissä oli hieno. Upeasävyiset kuvitukset! Kastemalja siinä tilassa toi siihen lisää keskiajan tuntua.








Olin lukenut myös jostain ihmispää-veistoksesta ja yritin epätoivoisesti etsiskellä sitä joka puolelta, mutta ihmettelin kun sellaista ei ollut. Oli pakko kysyä oppaalta, oliko sellaista edes olemassa. Ja olihan se, mutta se oli niin pieni, että oli mennyt kokonaan ohi minulta. Kaarien koristelistan päähän oli kaiverrettu ihmisen pää. Se ei ollut pystyasennossa, vaan jännästi vaakatasossa. Miksi se oli siinä? Toisella puolella kaarta oli myös ollut kalkkikiviveistos, vaikka nyt sen paikka kirkossa ammotti tyhjyyttään. Olisi mielenkiintoista jälleen tietää mikä sen merkitys oli ollut? Miksi se oli tehty ja mitä se tarkoitti? Välillä on pakko tyytyä siihen, että jotkus selitykset jäävät mysteereiksi. Veistos oli päälaeltaan aivan sileä, varmasti monien käsien koskettama ja hioma. Myös minun. Se oli suloinen.


Melkein kuin virnistys naamallaan se katseli maailmaa ja en voinut olla itsekään hymyilemättä. Aina joka kirkossa on omat pienet yksityiskohdat, jotka antavat merkityksensä juuri sille kirkolle, vaikka niissä ei paljoa keskiaikaisuutta olisikaan enää nähtävissä.

torstai 9. toukokuuta 2019

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 66. Mynämäen kirkko

Vuonna 2011 minulla oli tilaisuus päästä näkemään Mynämäen kirkon kattomaalausten esille ottoa, kun kirkkoa silloin restauroitiin parhaillaan. Halusin selvittää, miten konservointi tapahtuu ja mitä konservaattori tuntee, kun kuvat alkavat tulla esille. Onko hän hurmiossa näkymästä niin kuin minä olisin. Jo puhelimessa sain vastauksen tähän, kun soitin konservaattori Tapio Hiltuselle sopiaksemme aikaa vierailulleni. Pitkän uran konkari sanoi: "Täällä minä työskentelen vaimon kanssa joka arkipäivä seitsemästä puoli neljään ja sinun kannattaa varautua siihen, että tämä on tosi pölyistä puuhaa." Hah! Se siitä hurmiotilasta, minkä romanttinen mieleni eteeni maalasi. Arkista työtähän se on, vaikka taideaarteista kyse onkin.

Jännittyneenä matkasin ystäväni kanssa Mynämäelle ja jälleen hämmästyin kirkon vaikuttavaa kokoa. Siinä huomasi kirkon suuren merkityksen keskiajalla, kun väkeä oli huomattavasti vähemmän kuin nykyään ja silti tarvittiin noin valtava kirkko. Mynämäen kirkko oli varmasti näyttänyt aikalaisista jatkuvan suoraan taivaaseen asti. Se vaikutti minuunkin niin.




Tapio oli ovella vastassa ja kehotti laittamaan päälle suojaliivin sekä kypärän. Sitten lähdimme kohti rakennustelineitä, joita koko kirkkosali oli täynnä. Jännä oli huomata, että kirkossa oli silti se erityinen tunnelma, vaikka se oli riisuttuna ja täynnä telineitä, suojapapereita, työkaluja, ym. Se ikään kuin tiesi työn tarkoituksen ja odotti levollisin mielin työn valmistumista.



Hieman mahanpohjasta nipisti, kun huomasin, että edessä oli kiipeäminen kolmentoista metrin korkeuteen. Onneksi siellä ylhäällä oli levyt telineitten päällä, niin ei nähnyt alas.


Kalkkipölyä oli kaikkialla, mutta se oli luonnollista silloin kun suuri osa työstä oli maalauksia peittäneen kalkkilaastin poistamista. Tapio kertoi, kuinka se tapahtuu hitaasti pala palalta napauttamalla siihen tarkoitukseen tehdyllä hakulla. Työtä helpotti se, että Tapiolla oli käytössään yli sadan vuoden takaiset Nervanderin kuvaukset siitä, mitä maalauksia kattoholveissa pitäisi olla ja missä kohtaa. Nervander nimittäin kaivoi maalaukset esiin vuonna 1897, tallensi niiden tiedot ja peitti ne heti uudelleen. Osa maalauksista oli valitettavasti hävinnyt ajan saatossa, ilmeisesti huonon väriaineksen takia ja osa kuvista oli sen verran haaleita, että niitä ei tulla kunnolla näkemään alhaalta katsottaessa. Se oli sääli, koska erityisesti kasvokuvat olivat todella herkkiä ja koskettavia.







Tähän konservointiin kuului myös epäpuhtauksien puhdistaminen kuvista, mutta muuten maalaukset jätettiin koskematta eli ei esimerkiksi maalattu uudestaan noita haaleita ja heikkoja kohtia. Siksi minä saan olla onnellinen, kun pääsin näkemään maalaukset läheltä tuolta ylhäältä ja pystyin paneutumaan niiden yksityiskohtiin. Tunnekokemuksena se hiljensi. En voi sanoin selittää, mitä tämän maailman näkeminen ja kokeminen minulle merkitsi. Yli 500 vuotta sitten joku taiteilija oli maalannut näkemyksensä kattoholviin hieman erilaisilla telineillä seisten ja hieman erilaisissa olosuhteissa kuin minä tuona päivänä. Minusta kuvat olivat ihanan yksinkertaisia, herkkiä ja ehkä karujakin, juuri Suomeen ja Suomen oloihin sopivia. Tapion kertomuksia oli mukava kuunnella, koska hän oli nähnyt ja kokenut monta aikakautta ja monenlaisia töitä uransa aikana. Olen edelleen suunnattoman kiitollinen tästä unohtumattomasta kokemuksesta. Kiitos Tapio Hiltunen!


sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 65. Lyhtykävely Messukylän kirkkoon

Olin lukenut lehdestä lyhtykävelystä Messukylän vanhaan kirkkoon juuri ennen joulua ja päätin osallistua siihen muutama vuosi taaksepäin. Kello 7.30 olin innoissani ja valmiina kahden kilometrin vaellukseen kynttilöiden viitoittamaa tietä pitkin. Myrskylyhtyni heilui mukavasti kylmässä tuulessa, mutta tuli ei kuitenkaan päässyt sammumaan. Jälleen uusi kokemus siitä, millaista ennen oli ollut; kävely lyhtyjen kanssa melkein 20 asteen pakkasessa ja kylmässä viimassa kirkkoon - pimeässä, lumen narskuessa töppösten alla. Vedin kaulahuivia tiukemmalle naamani eteen ja pohdin, kuinka ennen on tarettu kulkea kilometritolkulla (jopa päivätolkulla), kun minulla teki jo kaksi kilometriä tiukkaa pysyä jäätymättä.

Tuo jäätyminen hieman häiritsi hiljaiseen tunnelmaan pääsyä ja joidenkin kävelijöiden lakkaamaton rupattelu, mutta se kynttilöiden meri reunustamassa koko matkaamme oli uskomaton kokemus. Ja lopulta unohdin kaikki muut ja vain nautin. Meitä nykymatkalaisia palkittiin kuumalla glögillä kirkolle päästyämme ja lämpö levisi sisälläni käsiin ja jalkoihin. Kirkon edessä aita oli todella tunnelmallisen näköinen, kun kaikkien lyhdyt olivat siinä rivissä toivottamassa kulkijat tervetulleiksi kirkkoon.


Lämpöä ei kyllä kohdannut sisälläkään, vaan tumput pysyivät tiukasti kädessä ja viisaimmat olivat varautuneet myös tyynyillä ja huovilla. Minä en! Jouluinen hartaushetki kirkossa oli miellyttävästi jouluun virittävä. Kun väki lauloi "Maa on niin kaunis", katselin hurmioituneena miten hengityshöyryt leijailivat ympärillämme laulun tahtiin. Eikä olisi voinut olla osuvampaa joululaulua, sillä kaikki oli niin kaunista, että kylmyys hävisi sisältäni. Sydämeen jäi kaunis ja onnellinen olo.

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 64. Hollolan kirkko

Hollolan kirkko on kolmanneksi suurin näistä kivikirkoista ja sen kyllä huomasi. Mahtavan kokoinen! Kirkon päädyt ulkopuolelta olivat todella hienot koristelultaan ja lisäsivät vain tuon kirkon mahtavuutta. Ja mitkä ovet! Ulko-ovi oli kerta kaikkiaan upea. Siinä oli kaiverruskuvioita, jotka olivat hieman kelttivaikutteisia ja tosi mahtavat taontaosat. Kokonaisuus oli henkeäsalpaava! Oli ihana antaa käteni seurata tuota kaiverruskuviota ja jälleen tunsin tuon tuntoaistin mahtavan voiman, kun aika katosi ja olin aivan jossain muualla. Sydämeni pakahtui tuosta tunteesta ja en millään olisi malttanut palata takaisin todellisuuteen.






Tuo asehuone pysäytti muutenkin. Se oli kuin esiaste kirkkosalista: korkea tila maalauksineen, puuveistoksineen ja noine upeine ovineen. Niin, niitä oli kaksi! Kun yhdestä ovesta selvisin, edessä oli toinen, jossa oli kyllä upeimmat taontakoristeet mitä olin nähnyt. Opas kertoi niiden esittävän Hubertuksen metsästysretkeä. Tarinan mukaan Kristus ilmestyi Hubertukselle uroshirven hahmossa ja tämä näky sai hänet kääntymään kristinuskoon. Koko asehuone oli loistava. Siksi kirkkoon sisälle astuminen jännitti mukavasti.




Ja kyllä, toiveeni toteutui ja jälleen eteeni avautui taivas. Kirkon kaksilaivaisuus teki siitä mielenkiintoisen seurata. Tiiliset pilarit keskellä käytävää johdattivat katsetta, osin siksikin, että niihin oli sijoitettu pyhimyspatsaita. Ja niitä riitti, aina lehterin reunoille asti.




Sitten huomasin jälleen oven, joka nyt vei sakaristoon. Siinäkin oli mitä upein kuvio. Sain kuulla oppaalta sen olevan ikivanha uskonnollinen suojamerkki, koska sakaristossa oli tietenkin säilytetty leipää ja viiniä. Mahtavinta oli, että näitä kirkkoja kiertäessäni opin koko ajan uutta. Pala palalta aloin hahmottamaan, millaisena kirkot olivat näyttäytyneet keskiajalla.


Kun sain katseeni irti tuosta ovesta, huomasin holvimaalaukset. Niissä oli paljon yksityiskohtia ja erityisesti huomasin kasvohahmot köynnösten lomasta. Yksi oli Kristus ja se oli helppo tunnistaa. Yksi oli ehkä piru sarvet päässä, mutta minusta se näytti aivan Mauri Kunnaksen piirtämältä hahmolta. Sitten oli niitä muita tyyppejä, pari aika veijarinkin näköistä. Ehkä ne olivat jälleen noita rakentajien omakuvia. Mysteeri naamojen kohdalla vain jatkui. Ruodemaalaukset olivat hauskasti erilaiset kuvioiltaan kuin mitä olin aikaisemmin nähnyt ja niiden alkupisteissä eli kannattimissa oli myös mielenkiintoisia irvisteleviä naamoja. Yksinkertaista ja ajatuksia herättäviä.







Mutta barokkiaika oli tuonut tuohonkin kirkkoon hieman myös koristeellisempaa tyyliä, sillä alttarilaitteen loistokas veistoskoristelu oli samaisen Mathias Reimanin, josta kerroin jo Paraisten kirkon kohdalla. Ristiinnaulittuaiheinen maalaus oli puolestaan tuntemattoman tekijän, joka oli luultavasti käyttänyt saksalaisen Christoph Schwarzin (1545-1592) maalausta esikuvana. Schwarz oli matkustellut jopa Italiassa ja perehtynyt erityisesti venetsialaiseen täysrenessanssin maalaustaiteeseen.