keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 49. Vehmaan kirkko

Vehmaan kirkon asehuoneesta löytyi todella herkkä ja pieni maalaus, luultavasti rakentajien tekemiä. Itse kirkkosaliin mentäessä maalaukset ovat paljon voimakkaamman värisiä, ehkä jopa oudon voimakkaita.








Kirkossa oli nähtävillä Vehmaan mestarina tunnetun käsityöläisen taidonnäytteitä, kuten kuorissa oleva kastamalja sekä pääsisäänkäynnin lähellä oleva kalkkikivestä tehty vihkivesiastia. Ne olivat kauniitä ja herkällä kädellä tehtyjä.



Alttarilla olevassa kansilevyssä oli kaiverrettuna viisi vihkiristiä, jotka symboloivat Kristuksen viittä haavaa. Se oli niin kaunis, että yritin kuvata sen epätoivoisesti. En kuitenkaan uskaltanut astua alttarin puolelle, sen verran kunnioitan sen pyhyyttä ja sakaristossa istui kirkkoherra töissä, joten kuvasin sen mitä pystyin ja olin tyytyväinen.


Vehmaan kirkon krusifiksi oli vaikuttavan näköinen. Aikaisemmin krusifiksit olivat ilmaisseet Kristuksen voittoa kuolemasta, mutta 1300-luvun alkupuolella niiden haluttiinkin visualisoivan todellisuutta ja Vehmaan kirkon krusifiksi oli tästä hyvä esimerkki, sillä Kristuksen asento ja kasvojen jalous toivat mestarillisesti esiin sen, mistä oli kysymys.
(Riska Tove, "Keskiajan puunveisto ja maalatut alttarikaapit, ARS Suomen taide 1", Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1987, s. 193-194)

Krusifiksi oli sikäli mielenkiintoinen, että minä en olisi arvannut sen olevan 1300-luvulta vaan lähes nykyaikainen. En tiedä, oliko se juuri tuo esitystapa vai modernin oloinen risti vai ehkä hieman outo värimaailma tuolle ajalle, mutta kaikkinensa se voisi olla aivan nykytaidettakin. Krusifiksia tarkastellessa joutui katsomaan kunnolla ylöspäin ja kärsimys muuttui todellisuudeksi, sanan jokaisessa merkityksessä.


Alttarilla oli myös yksi kauneimmista lasimaalauksista, mitä minä olen näissä kirkoissa nähnyt. Se oli hyvin moderni ja värikäs, silti hyvin kirkollinen. Kirkon esitteestä luin sen olevan Hilkka Toivolan tekemä v. 1974. Todella vaikuttava!


Pois lähteissäni katseeni kiinnittyi vielä yhden kattokruunun koristuksiin. Siinä oli nimittäin naamahahmo, jolla oli rengas suussa aivan kuin ovenkolkuttimessa ja muutakin koristelua, mitä ei odottaisi näkevän kattokruunuissa. Näiden käyttöesineiden tekijöillä on ollut hyvä huumorintaju tai sitten niihin liittyy symboliikkaa, joka ei minulle ainakaan aukea. Herätti hilpeyttä joka tapauksessa.


tiistai 18. syyskuuta 2018

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 48. Laitilan kirkko




Mielenkiintoisten maisemien keskeltä saavuin Laitilan kirkolle. Aluksi sisällä huomasin upean vihkiristin seinässä ja sitä seuraten kiipesin urkulehterille. Katseeni seurasi vain edelläni avautuvia kuvia ja lehterille päästyäni huomasin vasta kaikki muut kirkon maalaukset. Hätkähdin sitä kuvamaailmaa edessäni ja huomasin huokailevani ääneen. Joskus sitä kulkee niin katse kiinnitettynä vain yhteen pisteeseen että ei huomaa muuta ympärillä. Näky lehteriltä kirkkosaliin oli huikea! Mihin tahansa katsoikin, aina oli toistaan upeampia kuvia. Huokailujeni määrä oli loppumaton.











Laskeutuessani pois lehteriltä en malttanut olla koskematta varovasti sitä vihkiristiä, jonka ensimmäiseksi olin nähnyt. Sen herkkyys ja iättömyys kosketti.


Katseeni kiersi kirkkosalia ja yhden pilarin vierestä löytyi restauroitu sivualttari. Olipa kiva nähdä, millaisia ne ovat olleet aikoinaan. Katoliseen kirkkoon on kuulunut usein kaksi sivualttaria, jotka muodostivat "kolmion" pääalttarin kanssa. Toinen sivualttareista oli omistettu Neitsyt Marialle ja toinen luultavasti kirkon omalle suojeluspyhimykselle. Sivualttareita oli voinut olla myös useampia.
(Hiekkanen Markus, "Suomen keskiajan kivikirkot", Tammer-Paino Oy, 2007, s.42-43)



Kirkon itäpäädystä löydettiin 1960-luvun restauroinnissa komero, jossa on selvästi sijainnut isokokoinen veistos. Jo 1700-luvun puolivälissä kulki tarinoita päättömästä kuvapatsaasta ja näin Laitilan historia -kirjassa kerrotaan:

"Kuva oli ollut tarkoitettu muistuttamaan tästä rakennusmestarista, joka oli mestattu häpeällisen tekonsa vuoksi. Mestarin oli näet pitänyt rakentaa Laitilan kirkko tarkkaan yhtä suureksi kuin Mynämäen kirkko, mutta hänelle tuli vahinko. Asuessaan Perheentuvan talossa hän vietteli piian, joka kosti leikkaamalla kirkon mittanuorasta itselleen härkäparin korvanuorat. Kun kirkko sitten rakennettiin näiden katkaistujen mittanuorien mukaan, tuli siitä siis korvanuorain mittaa pienempi kuin oli ollut määrä."
(Kivikoski Ella, Koivisto Olavi, "Laitilan historia 1", Laitilan kunnan ja seurakunnan asettama historiatoimikunta 1969, Vammala, s. 144)

tiistai 28. elokuuta 2018

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 47. Lohjan kirkko

Pitkä matka oli päästä Lohjalle, mutta kuinka antoisat maisemat bussireitin varrelle sattuikaan. Oli hyvä fiilis, kun saavuin Lohjan kirkolle. Kauhukseni huomasin, että tuolloin sunnuntaina siellä oli menossa konfirmaatio. Ei auttanut kuin odottaa ja toivoa, että ehdin kaiken tuon matkan jälkeen kirkkoon sisälle ennen kuin se suljetaan. Viikonloppu on aina riski vierailla kirkoissa, varsinkin kesäaikaan. Jos kirkko ei ole normaalikäytössä, niin siellä voi hyvinkin olla häät lauantaisin ja konfirmaatio sunnuntaisin. Mutta en luovuttanut, vaan kiertelin ihastelemassa kirkkoa ulkopuolelta ja katselin onnellisia rippilapsia vanhempineen. Vanha kirkko oli jälleen saanut todistaa yhden uuden sukupolven merkittävää tapahtumaa.




Lopulta rippikansa hävisi omiin juhliinsa ja minä pääsin sisälle kirkkoon. Täällä voi kokea jotain mystistä keskiaikaista tunnelmaa hyvin, sillä kirkko oli yllättävän pimeä ja ilman valoja siellä ei näkisi juuri mitään. Oli hämärä, pimeähkö tila, jonka täytti loistavat maalaukset joka puolella. Tuo hämäryys sai kuvat näyttämään paljon voimallisimmilta. Voin kuvitella, kuinka vahvoilta ja ehkä pelottaviltakin kuvat olivat näyttäneet keskiajalla, kun kynttilän liekit olivat luoneet lepattavia varjojaan kuvien päälle. Minusta tuntui kuin kuvat olisivat alkaneet elämään ja tunnelma oli huikea. Jos nyt olisi joku sammuttanut kaikki valot tuosta kirkosta, olisinko lumoutunut tunnelmasta vai juossut pelosta jäykkänä pakoon?




Kuinka hämmästyttävää on se, että kuvien maalaustavalla, pienillä yksityiskohdilla ja kuvien koolla on erilaiset vaikutukset minuun ja se vaikutus muuttuu vielä kirkon valaistuksesta ja yleistunnelmasta riippuen. Kirkot todella ovat kokonaisvaltaisia taideteoksia ja sitä ajattelutapaa ihailen ja arvostan suuresti. Lohjan kirkossa kuvat vaikuttivat voimakkaasti ehkä siksikin, että niitä ei oltu holveissa koskaan peitetty. Niitä on saanut katsella keskiajalta tähän päivään asti ja siksi niissä oli menneitten aikojen katseet ja tunteet mukana. Ällistyttävää!





Lohjan ja Hattulan kirkkojen maalaukset ovat saman työhuoneen mestareitten tekemiä, vaikka Hattulassa niitä oli hieman enemmän (180 kpl) kuin Lohjalla olevat 172. Kuvaohjelma koostui maailman luomisesta viimeiseen tuomioon ja kirkossa oli myös laajasti kuvattu Neitsyt Marian ihmetöitä. Tove Riska kuvailee mielenkiintoisesti yksityiskohtia Lohjan kirkko -kirjassa:

"Lohjan kirkon henkilöhahmoille on leimallista yksinkertainen vakavuus. Pyhimysten mekot ja viitat ovat vaatimattomia eivätkä lainkaan ajanmukaisia, kun taas kohtausten sivuhenkilöt ovat usein pukeutuneet muodikkaisiin asuihin. Varsinkin pyövelit ja narrit käyttävät kirjavia, ruumiinmyötäisiä vaatekappaleita merkkinä epäuskonnollisuudesta. Naimisissa olevilla naisilla on huntu tai jokin muu päähine, kun taas neidoilla - ja jopa naimisissa olevalla Marialla - on tyttömäisen vapaasti hulmuavat hiukset."
(Riska Tove, "Kirkon sisustus, maalauskoristelu ja irtaimisto, Lohjan kirkko", Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna 1990, s. 160.)


Olin niin lumoutunut noista tunnelmista, että en meinannut huomata pohjoisseinällä olevaa alttaritaulua (valitettavasti kuva epäonnistui), jonka oli todennäköisesti maalannut Suomen ensimmäinen tunnettu naispuolinen taiteilija Margareta Capsia (1682-1759). Mahtavaa!

Sitten valoja alettiin sammuttaa ja minä ymmärsin poistua kirkosta ulos. Lohjan kirkosta kertovassa kirjassa, sivulla 22, on kuva kirkkosalista silloin, kun siellä ei ole penkkejä. Se kuva tuo minut lähemmäksi keskiaikaa, se oli niin oikea tunnelmaltaan. Olisipa edelleenkin niin, vaikka tiedän, että kirkossa ei kävisi kukaan tänä päivänä, jos ei pääsisi istumaan.

lauantai 25. elokuuta 2018

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 46. Perniön kirkko

Tuli pieni kesäinen tauko, mutta nyt kirkkokertomukset jälleen jatkuvat. Perniön kirkolla oli huikeaa katsella, kun kirkon kattoa oltiin juuri korjaamassa ja siellä nuo työmiehet vain nojailivat kaiteeseen taivaan reunalla vailla mitään huolta ja pelkoa. Täytyi oikein nostaa hattua, sillä tuo oli kyllä rohkeutta vaativaa työtä. Kirkko oli samaa jyhkeää tyyliä kuin Sauvo, mutta olihan rakennusmestarikin ollut sama.




Sisältä katosta löytyi täälläkin tämän rakennusmestarin tunnusmerkki eli 40-jakoinen tähtiholvi, jopa kaksin kappalein ja kauniisti koristeltuina.




Jälleen yhdet ahdistuneet kasvot tuijottivat minua seinällä. Sanotaan kasvojen olevan maalarin omakuvan, mutta miksi ilme oli niin tympeä ja ahdistunut? Kirkon merkittävimmän maalauskokonaisuuden oli tehnyt Perniön mestari, joka oli yksi Taivassalon ryhmän maalareista, josta tulen kertomaan lisää Kalannin kirkon kohdalla.


Alttarin sivuilla lattialla oli hautalaatat muistona hautaamisesta kirkon lattian alle, joka lopetettiin Suomessa 1790-luvulla. Hautalaatat olivat kauniita kokonaisuuksia metallisine nostorenkaineen ja hakattuine kirjoituksineen. Ei ihme, että monessa kirkossa ne oli nostettu maasta seiniin nojaamaan, jotta loputtomat ihmisjalat eivät kuluttaisi niitä tasaisiksi ja hävittäisi siten osaa historiastamme. Täällä laatat olivat turvassa, koska niitä ei oltu sijoitettu keskelle kulkuväylää ja näin sain onnekseni nähdä ne oikeilla paikoillaan.



torstai 5. heinäkuuta 2018

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 45. Kemiön kirkko

Sauvon kirkossa käytyäni olin niin hurmiossa ja totaalisesti sielunravittu, että odotukseni Kemiön kirkosta olivat korkealla, mutta jotain jäi puuttumaan. Kirkko oli palanut v. 1781 ja tällöin oli tehty joitain muutoksia ulkoasuun, kuten kattoa oli laskettu matalammaksi. Samaa jyhkeää fiilistä ei siis päässyt kokemaan kirkkoa katsellessa. Onneksi sisältä löytyi kauniiden pilareiden tukemat upeat kattoholvit, myös se arvokas 40-jakoinen tähtiholvi.







Maalauksia oli vain vähän, johtuen ehkä juuri tuosta tulipalosta ja sen jälkeisestä raivaustyöstä. Mutta lehterin kaiteen maalaukset olivat kerrassaan mahtavia! Ja erilaisia. Olin aivan hurmioitunut noista ihanista punaisista poskista, hiuskiehkuroista ja vinkeistä katseista. Niiden pehmeä maalaustapa vetosi tunteisiin ja olisin voinut katsella niitä loputtomiin. Näki kyllä, että kyseessä oli ollut todellinen mestari, joten haluan tietää hänestä enemmän.



Gustaf Wilhelm Finnberg (1784-1833) oli 1800-luvun alkupuolen merkittävin suomalainen taidemaalari, joka syntyi Paraisilla ja opiskeli maalarinkisälliksi Turussa. Hänen taiteelliset lahjansa huomattiin ja hänet lähetettiin opiskelemaan Tukholman Kuninkaalliseen taideakatemiaan v. 1806. Kun hän palasi Turkuun arviolta vuoden 1820 paikkeilla, hän työskenteli pääasiassa muotokuvamaalarina. Hänen lahjojaan ei osattu arvostaa, sillä tilaajat valittivat, ettei hän saa töitään valmiiksi. He luulivat, että työt ovat keskeneräisiä, vaikka se oli hänen tapansa maalata: luonnosmaisesti, näkyvillä siveltimenjäljillä ja hehkuvilla väreillä. Nopea hän ei ollut, sillä työn tekemiseen saattoi mennä kaksi vuotta enemmän kuin oli sovittu. Hänen työskentelytapansa oli verkkainen ja muutenkin häntä pidettiin hiljaisena miehenä, joka ei montaa sanaa päivässä lausunut.

Kemiön kirkkoon hän maalasi lehterinkaiteeseen teoksen "Kristus ja 12 apostolia". Työ on signeerattu vuonna 1822. On sanottu, että evankelista Luukkaan kuva olisi jopa Finnbergin omakuva, sillä Luukashan oli taiteilijoiden suojeluspyhimys ja Finnberg on tehnyt signeerauksensa kuvassa esiintyvän kirjan sivulle. Joka tapauksessa hän piti koko elämänsä ajan kiinni yksilöllisen maalaamisen vapaudesta, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Finnberg joutui kärsimään Turun palosta 1827, jossa hänen työnsä ja tärkeät luonnoskokoelmansa tuhoutuivat. Rutiköyhä mestari muutti palon jälkeen Tukholmaan, missä hän maalasi muotokuvia ja maisemia elämänsä loppuun asti.
(mm. Nervander Emil, "Kesämatkoja Suomessa, Ahvenanmaalla ja Turun seudulla", WS Bookwell Oy, Porvoo 2010, s. 233 ja von Bonsdorff Bengt, Gardberg Carl Jacob, Lindberg Bo, Kruskopf Erik, Nummelin Rolf, Ringbom Sixten, Ringbom Åsa, Schalin Mona, "Suomen taiteen historia", Painotalo Miktor, Helsinki 1998, s.192)


Vielä hautausmaan puolelta löytyi kaunista kirjoitusta. Hautausmaat kannattaa aina kiertää.