Sisällä tumma kauneus oli todella vaikuttavaa. Tiilikaaret ja kahdeksankulmaiset tiilipylväät tekivät näkymästä ylevämmän. Tiilet yhdistettyinä vielä ruode- ja kattomaalauksiin hiljensi mielen. Niskat melkein nyrjähtäneenä tuijotin noita kauniita maalauksia ja sain kuulla niiden tekijän kuuluvan Taivassalon ryhmään. Saman ryhmän maalauksiahan olin saanut ihailla jo aikaisemminkin. Vihkiristit olivat kirkossa melkein kaikki erilaisia ja paljon koristeellisempia kuin yleensä.
Yritin kuvitella miltä kaikki oli näyttänyt ennen, kun ei ollut penkkejä ja valonlähteenä vain kynttilät ja ikkunoista pilkistävä luonnonvalo. Miten voimakkaan vaikutuksen tuo tiilikoristelu loi maalausten kanssa. Se oli niin harmonista ja kaunista, suorastaan lumoavaa. Minä, joka pidän minimalistisesta ja yksinkertaisesta, en silti kokenut tuota runsautta ahdistavana, vaan tuo harmoninen kokonaisuus oli niin loistavasti luotu, että se rauhoitti ja hiljensi, mitään ei ollut liikaa. Oli vain tuo paikka ja minä ja se keskustelu mitä keskenämme kävimme. Tajusin, että keskustelut joita siellä kävin itseni kanssa kumpusivat minusta itsestäni syvältä. Ympäristö antoi siihen virikkeen ja tukensa. Ei sanoja, ei saarnoja - vain minä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti