"Sytytin sikarin ja paneuduin nurmelle makuulle aivan jyrkänteen reunalle. Ympärilläni vallitsi täydellinen hiljaisuus, josta oli kaikesta huolimatta aistittavissa elämän läsnäolo. Jokaisella maankolkalla on oma sointinsa, ne omintakeiset äänet, joilla se yllättää vieraan matkailijan. Susien ulvonta tai kotkanhuuto, verkkainen airon loiske tai aisakellon hillitön kilkatus vaikuttavat aivan samalla tavoin satunnaiseen matkailijaan kuin maisemat tai merkkirakennukset."
(Kuvauksia Suomesta, Matkamuistiinpanoja vuosilta 1851-1852, Aleksander Petrovic Miljukov, toimittanut Sergei Pogreboff, Tammer-paino Oy, 2007, s.146)
Lukemani sai minut lähtemään tänään kuuntelemaan hiljaisuutta omalla tavallani. Kangasalan harjun sijaan menin Pispalanharjulle Tampereella, omalle lempipaikalleni. Se sijaitsee Lauri Viidan syntymäkodin vieressä ja näköala menee syvälle sieluun joka kerta. Päivä on tosin pilvinen ja näkymä sumuinen, joten tänään ei näy niin pitkälle kuin yleensä.
En sytyttänyt sikaria enkä käynyt makuulle, sensijaan nojasin puuhun ja rauhoituin. Puista tippuvat vesipisarat antoivat hennon taustamusiikin hiljaiseen hetkeeni ja tuntui että usva raotti näkymää vain sen verran kuin halusi. Maisema tuli lähemmäksi. Ja minun piti mennä lähemmäksi maisemaa.
Today I wanted to listen to silence. The fog allowed me to see just as much as it wanted. The landscape became closer. And I had to go closer to the landscape.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti