Matkani jatkui Turkuun, Suomen suurinta keskiaikaista kirkkoa ja myös Suomen ainoaa keskiaikaista katedraalia katsomaan. Aurajoki väreili hiljalleen ohjaten kulkuani heräävän kaupungin kaduilla. Tiilestä rakennettu Turun tuomiokirkko kohosi kohti taivasta mahtavana ja lähestyessäni sitä se sai minut tuntemaan itseni todella pieneksi. Ehkä se on ollut tarkoituskin, saada kansalaiset tuntemaan itsensä nöyriksi ja pieniksi uskon voiman edessä. Kunnioitus hiljentää...
My travel continued to Turku, to see the largest Medieval church of Finland, which also happens to be the only Medieval cathedral of Finland. The river Aura rippled slowly, guiding my walk in the streets of a waking city. Built from bricks, the mighty Cathedral of Turku ascends towards the sky as I came closer. It got me feeling very small.
Ovesta sisään astuessani mieleeni muistui Topeliuksen sanat Maamme-kirjassa:
"Idän puolella, vastapäätä isoa ovea, oli pääkuori ja pääalttari. Siinä säilytettiin Pyhän Henrikin luut hopealippaassa. Siinä olivat kirkon kalliit ehtoollisastiat, Vapahtajan, Neitsyt Maarian, Pyhän Henrikin ja muiden pyhimysten kullatut kuvat. Siinä paloi paksuja vahakynttilöitä hopeisissa kynttilänjaloissa, ja piispa itse tai hänen tuomiorovastinsa luki messun. Kirkon kummallakin sivuseinustalla oli kaikkiaan 16 sivuosastoa eli kappelia, kussakin eri alttari, rippituoli ja oma pappi. Joskus juhlapäivinä toimitettiin ripitystä ja messuttiin yht'aikaa pääkuorissa ja kaikissa sivukappeleissa. Juhlallinen hämärä vallitsi tuossa suuressa kirkossa, jossa oli vain pienet, värikkäät ikkunaruudut. Kynttilät paloivat, pyhät savut täyttivät ilman, kuoripojat lauloivat, urut soivat, papit lukivat latinalaisia messujaan ja pirskottivat vihkivettä polvistuneen kansan päälle. Penkkejä ei ollut, kaikkien täytyi seistä tai kumartua polvilleen. Hartaat ihmiset tekivät ristinmerkin, supisivat latinalaisia rukouksia."
(Topelius Sakari, "Maamme-kirja", Werner Söderström Osakeyhtiön laakapaino, Porvoo, 1951, s.248-249)
Kirkon käytävillä mielikuvitukseni heräsi eloon. Sivuikkunoista kajastava valo leikki varjojen kanssa muodostaen vaikuttavia ja upeita kontrasteja seinälle. Voin kuulla puheensorinan ympärilläni, haistaa kynttilät ja suitsukkeet sekä nähdä silmissäni niiden luoman tunnelman varjoineen. Voin nähdä niin ylpeyden ja mahdin kuin nöyryyden ja pelon. Kirkon menneisyys heräsi eloon ja sitä oli vaikea vastustaa.
My imagination awokened in the hallways of the cathedral. The light shining from the side windows played with the shadows, forming impressive and magnificent contrasts on the wall. I could hear the hum of voices all around me, smell the candles and the incense and see both pride and might, as well as humility and fear. The history of the cathedral came to life and it was difficult to resist.
Vaikka kirkon sivukappelit ihastuttivat hautamuistomerkeillään ja omilla tarinoillaan, kirkossa ei voinut olla huomaamatta pääkuorissa olevia maalauksia. Ne ovat Suomen ensimmäiset freskot eli märälle kalkkilaastipinnalle maalatut kuvat. Tuomiokirkon freskot on maalattu vuosina 1850-1854. Niiden kuvaohjelma sisältää mm. kaksi suurta historiamaalausta, jotka ovat aiheiltaan ja toteutukseltaan yllättäen erittäin kansalliset: Piispa Henrik kastaa suomalaiset ja Mikael Agricola ojentaa suomenkielisen Raamatun Kustaa Vaasalle. Mutta kuka on maalari?
Robert Wilhelm Ekman (1808-1873)
Hän syntyi Uudessakaupungissa, opiskeli ensin kotimaassa Gustaf Wilhelm Finnbergin johdolla ja sitten Tukholman taideakatemiassa sekä Ranskassa ja Italiassa. Hän sai Ruotsin taideakatemian hovi- ja historiamaalarin arvonimen vuonna 1844 ja palasi Suomeen vuonna 1845 aloittaakseen Turun tuomiokirkon freskojen maalaustyön. Hän toimi myös Turun piirustuskoulun opettajana 1846-1873. Ekman oli erittäin kiinnostunut Kalevalasta ja hänen nimekkäin teoksensa onkin Väinämöisen soitto (1866). Hänen maalaamiaan alttaritauluja löytyy muistakin kirkoista.
The frescos of the cathedral have been painted in the years 1850 to 1854 by painter Robert Wilhem Ekman.
Jyhkeiden seinien suojaamana oli helppo uppoutua ympäröivän historian luomiin mielikuviin. Kirkko on kokenut monta tappiohetkeä, mutta aina se on kohonnut entistä ehompana ja mahtavampana, Minun on pakko ottaa tähän vielä toinen ote Topeliuksen Maamme-kirjasta, sillä tämä tarina Turun palosta on tosi ja niin surullinen:
"Vanha Turku, joka samaan aikaan lakkasi olemasta maamme pääkaupunkina, kukoisti vielä kauppoineen, tuomiokapituleineen ja akatemioineen. Se oli Suomen suurin ja parhaiten rakennettu kaupunki, asukasluku oli 13 000, kun hirveä tulipalo 4 päivänä syyskuuta 1827 näytti aikovan hävittää Turun maan pinnalta.
Oli lauhkea syyspäivä, taivas puoliselkeä, vieno luodetuuli. Illalla klo 9 lyömältä, kun Turun porvarit menivät levolle, alkoivat kellot läpätä tuomiokirkon tornissa. Palvelustyttö teurastaja Hellmanilla Aningaisten kadun varrella, Aurajoen oikealla puolella, oli puhdistanut talia; - tali syttyi tuleen, ja tämä puutalo rupesi palamaan. Tunnin kuluessa oli koko Aningaisten seutu ilmitulessa. Joki on meitä suojeleva, arveli Turun parhaiten rakennettu ja rikkain osa joen vasemmalla puolella. Sinne vietiin kaikki pelastettu tavara, siellä luulivat kaikki olevansa turvassa, ei kukaan ajatellut lentäviä kipinöitä, ja ylioppilaat, jotka usein ennen olivat olleet reippaimmat tulipalon sammuttajat, eivät olleet vielä kaupungissa näin aikaisin syksyllä. Silloin, kello 10:n aikana, siihen asti hiljaisena pysynyt tuuli kiihtyi vinkuvaksi myrskyksi ja viskasi kipinöitä joen yli professori Hällströmin kaksikerroksisen talon katolle. Se alkoi palaa, tulenliekit levisivät kaupungin keskustaan, ja hetken kuluttua oli kaikki yhtenä tulimerenä.
Vanhan tuomiokirkon ikkunat kimaltelivat tulen hohteessa. Sen tervattu paanukatto syttyi tuleen ja paloi niinkuin tuohi. Liekit luikertelivat alas hautaholveihin asti, tuprahtivat tornin ristikon kautta ylös, sulattivat sen kuparikaton, ajoivat naakat pesistään ja leimahtivat tornin aukoista sanomattoman korkealle ilmaan. Kello oli silloin lähes 11 yöllä. Nyt ei enää saattanut ajatellakaan sammuttamista. Tuli oli niin ankara, että vesi joessa lämpeni ja kaukaistenkin rakennuksien ikkunalasit sulivat kuumuudesta. Aurajoen silta paloi. Puoleksi palaneita papereita, seteleitä, makuuvaatteiden höyheniä lenteli aina Sauvoon saakka, neljän peninkulman päähän kaupungista. Kaikkialla oli sanomaton sekasorto. Moni muutti viidesti tai kuudesti pelastamansa vähät tavarat, mutta tuli kiirehti jäljessä ja otti joka kerran osan tähteistä. Useat sadat perhekunnat viettivät unettoman yön pelloilla tullien ulkopuolella. Vasta myöhään seuraavana päivänä asettui tuli, mutta se kyti vielä kekäleissä koko viikon. Silloin oli tuskin kahdeksatta osaa jäljellä vast'ikään niin kukoistavasta Turusta. Vanhingot olivat suunnattoman suuret."
(Topelius Sakari, "Maamme-kirja", Werner Söderström Osakeyhtiön laakapaino, Porvoo, 1951, s. 371-372)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti