Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 33. Salon Pyhän Annan kappeli

Salon Pyhän Annan kappeli sijaitsi upealla, korkealla paikalla. Kirkkoa ei tosin enää ollut, sillä se oli purettu huonokuntoisena 1830-luvulla, kun Salo liitettiin Uskelan emäseurakuntaan.

Keskiaikaisesta kellotapulista on toteutettu muistomerkki sankarihautojen yhteyteen. Mielenkiintoisin yksityiskohta oli entiseen torniin johtavat portaat, jotka olivat kalteriovien takana suojassa. Ne olivat portaat, jotka eivät johtaneet mihinkään. Portaat tuntemattomaan...

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 32. Perttelin kirkko

Oli sunnuntai ja kello jo niin paljon, että Perttelin kirkko ei ollut enää auki, joten sisätilat jäivät tutkimatta. Kirkko oli hienolla paikalla, kun suuret peltomaat aukesivat heti kirkon takana. Jännästi tuntui, kuin jotakin olisi puuttunut, kun kirkon päädyissä ei ollut tiiliosuutta lainkaan. Vain kivinen, arkinen seinä jatkui alhaalta ylös taivasta kurkottaen. Kirkon takapäädyssä oli muuriin kiinnitettynä kaksi palokeksiä tulipalojen varalle. Näitä en ollut aikaisemmin nähnytkään.

Kirkon rakentamiseen liittyy hyvin erikoinen tarina, joka on julkaistu Suomettaressa vuonna 1854:

"Kärkää oli muinen suuri howi. Sen herrat hallitsiwat paljo maita ja kokosiwat mahdottomasti rikkautta: silloin oliwat Kärkään portin pieletkin puhtaasta kullasta. Siellä se Huurnikin oli isäntänä, se kun oli maan mainio sankari. - Sama sankari kyllääntyi puolisoonsa, waikka se oli nuori ja kaunis, ja rupesi piikaa hywäilemään. Tämän kun teki mieli menettää emäntäänsä, päästäksensä itse siaan, wiekotteli hänen luhtiin, johon jo edelläpäin oli laittanut talon pulskeimman trenkin elikkä satuloitsian, Pertteli-nimisen; salpasi salaa owen ja meni kantelemaan Huurnille, kun se tuli kotio, emännän muka muita pitäwän. Huurni wihoissansa pani luhdin palamaan, ja poltti siinä eläwältä sekä wijattoman waimonsa että parhaan palweliansa. Liekö hän ollut tietämätön piijan kawaluudesta, wai tekiwätkö molemmat yksissä neuwoin tämän tuhotyön? - toiset sanowat sitä toiset tätä; mutta kauhea hän kumminkin oli kaikista ja kauwas kuului walitus waan ei kukaan rohjennut kajota häneen, joka niin rikas ja woimallinen oli. Kuitenkin 'on herra herrallakin': Huurnin poltetun waimo-wainajan sukulaiset saiwat asian Paawin korwille ja se otti häneltä sielun autuuden, eikä luwannut syntiä anteeksi ennen kuin oli rakentanut kolme kiwi-kirkkoa ja käynyt paljain polwin niiden wälit. Mitäs tästä: Huurni teki Halikon kirkon, Salon kirkon ja Perttelin kirkon, ja lähti konttaamaan; mutta ennen kuin pääsi Perttelin kirkolle, kuluiwat polvet jo niin, että hän waipui ja kuoli Lustojan ahteelle - syntisenä wielä. Hän pujettiin sitten säkkiin ja tuhkaan, ja haudattiin."
(Oja Aulis, "Perttelin historia", Salon seudun Sanomalehti Oy:n Kirjapaino, Salo 1958, s. 42-43)

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 31. Someron sakaristo

Hieman jouduin etsiskelemään, että löysin tuon Someron sakariston punaisen makasiinin takaa kirkkomaalta. Se näytti siltä, kuin se olisi vajoamassa, koska maata sen ympärillä oli korotettu selvästi. Sakariston ovi oli lujalla kettingillä suljettu, joten sisälle ei päässyt. Mutta jotain hellyttävää tuossakin sakaristossa oli. En osaa tarkalleen kuvailla, mitä se oli, mutta tunsin jälleen jonkin minussa liikuttuvan.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 30. Turun Koroisten piispankirkko

Maarian kirkkoa vastapäätä lähti hiekkatie, josta pääsi Turun Koroisten piispankirkon paikalle. Siinä on sijainnut kirkko jo 1200-luvulla ja siitä merkkinä paikalla oli risti ja hieman pohjakivetystä. Miten mahtavalla paikalla se on sijainnutkaan ja istuessani siinä yhdellä päätykivellä, tunsin olevani näiden kiertämieni kirkkojen alkulähteillä. Tunsin paikan pyhyyden ja suuruuden. Ihmisiä oli siellä piknikillä tai lukemassa kirjaa - rauhallisina ja onnellisina. Jotenkin se paikka sai hymyn huulille.

Mieleeni nousi Juha Ruusuvuoren kirjoittama romaani Ryöstetty pyhimys, jonka tarina sijoittuu vuoteen 1299:

"Jokivarressa kirkon takana vankkurimme juuttuivat uriin, eikä killan pieni hevonen saanut niitä liikahtamaan. Päästin hevosen irti jotta se voisi palata talliinsa. Jatkoimme jalan lauttapaikalle. Kulkijoita ei näkynyt, tähän aikaan ihmiset olivat messuissa, joita pidettiin kolmessa kirkossa pyhimysten muistoksi. Räntämäen lautturia ei näkynyt joten sauvoimme itsemme joen ylitse Koroisten niemelle. Piispankartanoa ja vanhaa kauppapaikkaa ympäröivä hirsivarustus oli pahoin lahonnut. Satama oli mutasärkkien madaltama. Vanha kapulitalo oli puusta, sen tuohikatto lonkotti ja alushirret olivat tummat mädästä. Kapitulin uusi kivirakennus Unikankareella ei ollut täysin valmis, joten kaniikit kokoontuivat tässä talonrähjässä. Messun ääni kantautui pienestä kirkosta, muutama väsynyt nihti nojaili porttiin ja porsaat juosta vilistivät varustuksen päällä."
(Ruusuvuori Juha, Ryöstetty pyhimys, WSOY:n graafiset laitokset, Juva 1995, s. 136)

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 29. Maarian kirkko

Kun astuin sisälle Maarian kirkkoon, suustani pääsi Vau! ja Mahtavia! En nähnyt mitään muuta kuin niitä upeita rakentajien tekemiä maalauksia pitkin kattoa ja seiniä. Ne olivat yksittäisiä ja täysin omanlaisiaan. Ja kaikki eivät todellakaan olleet uskonnollisia! Hm! Voi sitä löytämisen riemua, kun niitä tutkailin.

 

Kirkon opas oli vielä niin mahtava, että päästi minut käymään ylhäällä lehterillä kuvia katsomassa. Naama loistaen kiersin kuvan luota toiselle ja tunsin leijuvani pilvissä. Voiko tuollaisiin kuviin koskaan kyllästyä?

 En olisi malttanut millään lähteä pois, mutta yllättävä kirkkoherran ei-suopea suhtautuminen "turisteihin" latisti tunnelman ja koko tuon kiertelyn ainoa negatiivinen asia jäi painamaan hieman mieltäni. Onneksi löysin tännekin yhden jättiläistarinan Topeliuksen Maamme -kirjasta, joten tunnelma oli pelastettu:

"Toinen jättiläinen istui hajareisin Maarian kirkon harjalla Turun lähellä ja paikkasi kenkiään. Hänen pikilankansa oli niin pitkä, että se ulottui molemmin puolin maahan asti. Sattuipa silloin, että talonpoika tuli rattailla ajaen tietä myöten Turusta päin ja tarttui kiinni pikilangan silmukseen, juuri kun jättiläinen veti ommeltaan kiinni. "Ohoh", sanoi jättiläinen, kun talonpoika hevosineen ja rattaineen tuli ompeleeseen, "mistähän rikkoja pikilankaani tarttui? Mutta en minä viitsi solmua avata." Sitten hän lyödä naputteli vasarallaan päälle ja sanoi: "Kyllä siihen nyt tuli vähäinen pahkura!"
(Topelius Sakari, Maamme-kirja, Werner Söderström Osakeyhtiön laakapaino, Porvoo 1951, s. 141)

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 28. Raision kirkko

Todella hieno kirkkopiha ja kivetty tie johti Raision kirkon luo. Kirkon ympäristön rakentaminen oli toteutettu ajatuksella, siellä oli muistelukiviä ja muistelupolku. Ja teksti, joka kertoi kaiken: "Hautausmaa on eläviä varten".

 

Tämä kirkko ei aivan suuria tunteita minussa herättänyt ja suurimman mielenkiintoni saikin vitriinissä esillä oleva Missale Aboensis, messukirja vuodelta 1488. Se oli ensimmäisiä Suomea varten painettuja kirjoja ja oli harvinaista päästä näkemään yksi sellainen näissä kirkoissa. Minulle tuo kirja toi keskiajan elävämmin esille. Kyllä siinä näkyi sama koristeellisuus ja taito, sama kerronnallinen kuvitus kuin kirkoissa on ollut, vaikka kirjat eivät tavallista kansaa varten olleetkaan tuolloin.

Mutta tarinat olivat ja myös täällä oli syntynyt jättiläisiin liittyvä hykerryttävä tarina. Topelius kuvaa tämän Killin ja Nallin tarinan Maamme -kirjassaan:

"Jättiläinen Raisionkin kirkon rakensi. Hän aloitti työnsä keväällä kolminaisuudensunnuntain jälkeen ja sai sen melkein valmiiksi ohran vihneelle tullessa. Rakennusmestari ei ollut papin mieleinen ja tämä sattui eräänä yönä kuulemaan jättiläisen vaimon laulavan lapselleen kehtolaulua vuoren onkalossa:   
                      Killi kirkkoja tekee,
                      Nalli nauloja takoo
                      rahallisess' Raisionmaass'.
Mutta pappi tiesi, että hiisien mahti on nimessä, niin että se, joka tietää heidän nimensä, pääsee heistä voitolle. Seuraavana päivänä hän näki jättiläisen apumiehineen hajareisin istuvan kirkonharjalla ristiä asettamassa: Pappi silloin huusi heidän nimensä:
                      Pois, Killi, kirkosta!
                      Pois, Nalli, harjalta!
Kohta jättiläiset muuttuivat kahdeksi mustaksi korpiksi, jotka rääkkyen lensivät tiehensä. Jättiläinen Killi tahtoi kuitenkin kostaa ja kahlasi mereen noutamaan sieltä suurta kallionlohkaretta murskatakseen sillä kirkon. Kun hän ei enää löytänyt tietä sinne, hän viskasi kallionlohkareen Ruissalon edustalle, puolen peninkulman päähän Turusta. Siellä on vielä tänäkin päivänä meressä nähtävänä suuri kallio, jota sanotaan Kukkarokiveksi siitä syystä, että jättiläinen oli kantanut sitä kukkarossa selässään."
(Topelius Sakari, Maamme-kirja, Werner Söderström Osakeyhtiön laakapaino, Porvoo 1951, s. 143.)

Kirkon sisällä oli jänniä harmaita pitsimäisiä kuvioita, jotka oppaan mukaan eivät olleet aivan keksiajalta.

Mutta yksi minua kiehtova kuva oli ja se oli alttarin takana, ikkunan karmissa esiintyvä hyvin sympaattinen kotka Kotkahan on evankelista Johanneksen symboli, mutta muistan kuulleeni myös, että kotkan kutsuessa on aika vetäytyä omaan rauhaan, hakea omaa tilaa. Tämä sai minut mietteliääksi.

Kuvista siellä oli myös esillä aikanaan kirkon lehterin reunoja kiertäneet vanhat kuvat nimineen. Kuvissa mittasuhteet olivat hupaisat, kuten lyhyet jalat ja pitkä nenät! Myös tekstiosuus kiinnosti minua ja olikin mielenkiintoista, miten tekijällä oli välillä tullut vaikeuksia saada nimi mahtumaan sille varattuun tilaan ja miten nimissä vilisi j-kirjaimia. Ihanaa vanhaa kieltä! Näiden kuvien ja tekstien ääressä kului tovi, jos toinenkin. Olikohan kirkossa luvallista nauraa noin paljon...

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 27. Naantalin kirkko

Matkasin Naantaliin luostarielämää tunnelmoimaan. Olisipa koko luostari vielä olemassa, mutta valitettavasti birgittalaisluostari oli Naantalissa vain sen perustamisesta 1443 aina sen viimeisen nunnan kuolemaan 1591. Luostarirakennukset purettiin 1600-luvun alussa ja ainoa luostarin aikaisista rakennuksista jäljellä oli Naantalin kirkko. Kirkon suuruus ja jyhkeys yllätti ja hiljensi. Kuinka vaikuttavaa oli laskeutua ovesta tultaessa muutama porras alaspäin varsinaiseen kirkkosaliin. Tuo ylempi osa oli ollut luostariaikaan pääalttari, koska Birgitan sääntöjen mukaan pääalttarin takana tuli olla "hiljaista vettä" eli tässä tapauksessa se oli länsipäädyn takana aukeava meri. Keskiajalla kirkon ympärillähän ei ollut puustoa, joten näkymä merelle oli täysin avoin.

Hyvä opas kertoi luostariajoista ja siitä, kuinka nunnat saivat tulla pääalttarille vain kaksi kertaa ns. armon ja kunnian portin kautta eli kun antoivat luostarilupauksen ja kun heidät siunattiin haudanlepoon. Kirkossa oli tarkka paikkajako niin, että nunnat istuivat pohjoisella lehterillä, munkit eteläisellä lehterillä ja kirkon lattiataso oli varattu seurakunnalle ja pyhiinvaeltajille. Alueen nunnat ja munkit viljelivät lääkeyrttejä ja mm. humalaa. Lisäksi heillä oli oma panimo ja määräyksenä kuulemma oli, että vain kaksi kannullista olutta (eli 2 x 2,5 l) sai juoda päivässä! Mielenkiintoista! Ei tainnut olut olla yhtä vahvaa kuin tänä päivänä...

Kalkkimaalauksia ei kirkossa juuri ollut, muutamia kirjaimia näin ja erityisesti minua kiehtoivat vihkiristien yläpuolella olevat Kristuksen kasvokuvat. Aikaisemmin en ollut vastaaviin törmännyt. Kristuksen kasvot voi kohdata myös ainutlaatuisessa ja herkässä puuveistoksessa sekä kirkon ulkopuolella kuori-ikkunan yläpuolella maalatussa kuvassa. Mitä ne merkitsevät? Ruotsin Vadstenassa oli birgittalaisten emäluostari, jonka rukouskirjasta löytyy seuraava teksti:
 "Kun luet tätä kirjoitusta samalla katsellen kuvaa, niin Kristuksen lempeyden ansiosta et tule sinä päivänä pelkäämään vihollisia, vaan olet vaeltava turvallisena pahansuopien kasvojen häiritsemättä."
(Setälä Päivi, Ahl Eva (toim.), "Pyhä Birgitta - Euroopan suojeluspyhimys", Otavan kirjapaino Oy, Keuruu 2003, s. 116-117)

Kirkossa oli nähtävillä harvinainen ja mielenkiintoinen esine eli sakramenttikaappi, jossa oli säilytetty siunattua ehtoollisleipää. Tämän esineen restaurointi eli "kaunistus barbaarisella maalaismaulla" sai Emil Nervanderin tuohtumaan vuonna 1872:

"Rautaristikon ympäröimän kaapin yläpuolella kohoaa goottilainen tornimainen huippu, jossa on kolme polveketta. Jokaista niistä ympäröi runsaat koristeet, joista aikojen kuluessa useita lienee mennyt hukkaan. Kun muutamia vuosia sitten tehtiin seurakunnalle kunniaksi oleva päätös restauroida tämä taidemuisto, jätettiin työ, valitettavasti, ilman asiaa ymmärtävän henkilön valvontaa ensimmäiselle parhaalle puusepälle. Hyvän tahdon tuli nyt korvata tuhoutuneet osat. Kirveellä veistettiin joitakin uusia koristeita, jotka muun muassa läpileikkaustyönä esittävät kirjaimia J.L.S ja vuosiluvun 1869, minkä kaiken tulee osoittaa, että työn restaurointi mainittuna vuonna on pitäjänpuusepän tekemä ja alkukirjaimet kertovat hänen nimensä. Voi kuvitella, kuinka hyvältä tämä näyttää katolisten kaiverrusten ja kuvioiden sekä puhtaasti goottilaisten koristeiden keskellä. Ja jotta saataisiin kokonaisuus vielä iloisemmaksi ja miellyttävämmäksi on jokaiseen polvekkeeseen kiinnitetty keisarinvihreitä lehtivanoja, joiden huipuissa tiilenpunaiset tulppaanit näyttävät maailmalle hehkuvan voimansa!"
(Nervander Emil, "Kesämatkoja Suomessa, Ahvenanmaalla ja Turun seudulla", WS Bookwell Oy, Porvoo 2010, s. 197-198)

Luostarilla lienee ollut vilkas kirjallinen tuotanto ja tunnetuin kirjoittajista oli veli Jöns Budde, joka vaikutti luostarissa ainakin 1450-luvun lopulta 1490-luvun alkuun ja käänsi nunnille kirjoja ja tarinoita luettavaksi latinasta ruotsiksi. Pappisveljien tehtävänä olikin saarnaaminen, jumalanpalvelusten hoitaminen ja kirjoitustyö, kun nunnat huolehtivat arkisemmista asioista. Kirkossa esillä oleva luostarin pienoismalli oli kiehtovaa katseltavaa ja antaa aika hyvän kuvan siitä, millaista siellä on aikanaan ollut. Onneksi elämä ei ole tyystin kadonnut luostarialueelta ja pihamaalla kävellessäni voin asitia luostariajan rauhallisen tunnelman.