Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 66. Mynämäen kirkko

Vuonna 2011 minulla oli tilaisuus päästä näkemään Mynämäen kirkon kattomaalausten esille ottoa, kun kirkkoa silloin restauroitiin parhaillaan. Halusin selvittää, miten konservointi tapahtuu ja mitä konservaattori tuntee, kun kuvat alkavat tulla esille. Onko hän hurmiossa näkymästä niin kuin minä olisin. Jo puhelimessa sain vastauksen tähän, kun soitin konservaattori Tapio Hiltuselle sopiaksemme aikaa vierailulleni. Pitkän uran konkari sanoi: "Täällä minä työskentelen vaimon kanssa joka arkipäivä seitsemästä puoli neljään ja sinun kannattaa varautua siihen, että tämä on tosi pölyistä puuhaa." Hah! Se siitä hurmiotilasta, minkä romanttinen mieleni eteeni maalasi. Arkista työtähän se on, vaikka taideaarteista kyse onkin.

Jännittyneenä matkasin ystäväni kanssa Mynämäelle ja jälleen hämmästyin kirkon vaikuttavaa kokoa. Siinä huomasi kirkon suuren merkityksen keskiajalla, kun väkeä oli huomattavasti vähemmän kuin nykyään ja silti tarvittiin noin valtava kirkko. Mynämäen kirkko oli varmasti näyttänyt aikalaisista jatkuvan suoraan taivaaseen asti. Se vaikutti minuunkin niin.

Tapio oli ovella vastassa ja kehotti laittamaan päälle suojaliivin sekä kypärän. Sitten lähdimme kohti rakennustelineitä, joita koko kirkkosali oli täynnä. Jännä oli huomata, että kirkossa oli silti se erityinen tunnelma, vaikka se oli riisuttuna ja täynnä telineitä, suojapapereita, työkaluja, ym. Se ikään kuin tiesi työn tarkoituksen ja odotti levollisin mielin työn valmistumista.

Hieman mahanpohjasta nipisti, kun huomasin, että edessä oli kiipeäminen kolmentoista metrin korkeuteen. Onneksi siellä ylhäällä oli levyt telineitten päällä, niin ei nähnyt alas.

Kalkkipölyä oli kaikkialla, mutta se oli luonnollista silloin kun suuri osa työstä oli maalauksia peittäneen kalkkilaastin poistamista. Tapio kertoi, kuinka se tapahtuu hitaasti pala palalta napauttamalla siihen tarkoitukseen tehdyllä hakulla. Työtä helpotti se, että Tapiolla oli käytössään yli sadan vuoden takaiset Nervanderin kuvaukset siitä, mitä maalauksia kattoholveissa pitäisi olla ja missä kohtaa. Nervander nimittäin kaivoi maalaukset esiin vuonna 1897, tallensi niiden tiedot ja peitti ne heti uudelleen. Osa maalauksista oli valitettavasti hävinnyt ajan saatossa, ilmeisesti huonon väriaineksen takia ja osa kuvista oli sen verran haaleita, että niitä ei tulla kunnolla näkemään alhaalta katsottaessa. Se oli sääli, koska erityisesti kasvokuvat olivat todella herkkiä ja koskettavia.

Tähän konservointiin kuului myös epäpuhtauksien puhdistaminen kuvista, mutta muuten maalaukset jätettiin koskematta eli ei esimerkiksi maalattu uudestaan noita haaleita ja heikkoja kohtia. Siksi minä saan olla onnellinen, kun pääsin näkemään maalaukset läheltä tuolta ylhäältä ja pystyin paneutumaan niiden yksityiskohtiin. Tunnekokemuksena se hiljensi. En voi sanoin selittää, mitä tämän maailman näkeminen ja kokeminen minulle merkitsi. Yli 500 vuotta sitten joku taiteilija oli maalannut näkemyksensä kattoholviin hieman erilaisilla telineillä seisten ja hieman erilaisissa olosuhteissa kuin minä tuona päivänä. Minusta kuvat olivat ihanan yksinkertaisia, herkkiä ja ehkä karujakin, juuri Suomeen ja Suomen oloihin sopivia. Tapion kertomuksia oli mukava kuunnella, koska hän oli nähnyt ja kokenut monta aikakautta ja monenlaisia töitä uransa aikana. Olen edelleen suunnattoman kiitollinen tästä unohtumattomasta kokemuksesta. Kiitos Tapio Hiltunen!