Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 65. Lyhtykävely Messukylän kirkkoon

Olin lukenut lehdestä lyhtykävelystä Messukylän vanhaan kirkkoon juuri ennen joulua ja päätin osallistua siihen muutama vuosi taaksepäin. Kello 7.30 olin innoissani ja valmiina kahden kilometrin vaellukseen kynttilöiden viitoittamaa tietä pitkin. Myrskylyhtyni heilui mukavasti kylmässä tuulessa, mutta tuli ei kuitenkaan päässyt sammumaan. Jälleen uusi kokemus siitä, millaista ennen oli ollut; kävely lyhtyjen kanssa melkein 20 asteen pakkasessa ja kylmässä viimassa kirkkoon - pimeässä, lumen narskuessa töppösten alla. Vedin kaulahuivia tiukemmalle naamani eteen ja pohdin, kuinka ennen on tarettu kulkea kilometritolkulla (jopa päivätolkulla), kun minulla teki jo kaksi kilometriä tiukkaa pysyä jäätymättä.

Tuo jäätyminen hieman häiritsi hiljaiseen tunnelmaan pääsyä ja joidenkin kävelijöiden lakkaamaton rupattelu, mutta se kynttilöiden meri reunustamassa koko matkaamme oli uskomaton kokemus. Ja lopulta unohdin kaikki muut ja vain nautin. Meitä nykymatkalaisia palkittiin kuumalla glögillä kirkolle päästyämme ja lämpö levisi sisälläni käsiin ja jalkoihin. Kirkon edessä aita oli todella tunnelmallisen näköinen, kun kaikkien lyhdyt olivat siinä rivissä toivottamassa kulkijat tervetulleiksi kirkkoon.

Lämpöä ei kyllä kohdannut sisälläkään, vaan tumput pysyivät tiukasti kädessä ja viisaimmat olivat varautuneet myös tyynyillä ja huovilla. Minä en! Jouluinen hartaushetki kirkossa oli miellyttävästi jouluun virittävä. Kun väki lauloi "Maa on niin kaunis", katselin hurmioituneena miten hengityshöyryt leijailivat ympärillämme laulun tahtiin. Eikä olisi voinut olla osuvampaa joululaulua, sillä kaikki oli niin kaunista, että kylmyys hävisi sisältäni. Sydämeen jäi kaunis ja onnellinen olo.