keskiviikko 16. elokuuta 2017

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 19. Sastamalan kirkkovaellus

Tämä oli erityinen päivä. Sain houkuteltua ystäväni Kirsin lähtemään kanssani Sastamalan kirkkovaellukselle. Halusin kokeilla, miltä tuntuu saapua Sastamalan ja Pyhän Olavin kirkkoon pitkän matkan takaa kävellen. Ja nimenomaan niitä teitä pitkin, mitä on ennenkin vaellettu. Vaelluksen esitteessä luki: "Edessäsi on mielenkiintoinen matka Rautaveden kulttuurimaisemissa. Siihen sisältyy 500 vuotta Suomen kirkon historiaa."

This was a very special day. I was able to lure a friend to take the church hiking of Sastamala with me. I wanted to try what it would feel like to arrive to the church of Sastamala and St' Olafs church of Tyrvää via foot after a long travel, and naturally via these roads the travellers had used in the past.

Tämä vaellus sopii monenlaiselle kulkijalle sekä etsijälle ja siitä suuret kiitokset ja ylistykset menevät entisen kestikievarin Wanhan Harsun isäntäparille (www.wanhaharsu.com). He ovat tehneet tämän mahdolliseksi toteuttaa omatoimisesti tai ryhmässä. Wanha Harsu löytyi lähes Karkun rautatieaseman vierestä, jossa ensin kulkijaa tervehtivät lampaat "juttelullaan" ja sitten pihalla emäntä itse tuli opastamaan, mistä saimme pienellä maksulla opasvihkosen ja muun tarvittavan. Hän varusti matkaajan mukaan vielä vesipullon ja ruisleivänkin. Hän neuvoi reitin ja toivotti meidät onnellisina matkaan.


Ilma oli mitä mahtavin. Hiekkateitä tarpoessa näkymät olivat suomalaista maalaismaisemaa parhaimmillaan. Tuntui, että sydän pursusi yli, kun kaikki tuo hiljainen kauneus, tuoksut ja heinäsirkan sirityskin avautuivat eteeni.

The weather was quite awesome. While walking the gravel roads the view expressed the Finnish countryside at its best. My heart felt overwhelmed when all that silent beauty, scents and even the grunting of the grasshopper opened in front of me.


Tie vaihtui tunnelmalliseksi poluksi ja tunsin oloni etuoikeutetuksi ja onnelliseksi! Juhani Aho kirjoituksessaan Metsäpolku vuodelta 1899 kuvasi loistavasti tätä polulla olemista:

"Sillä ei ole polkuni tavallinen tie, itsestään tietämätön, vaan on se elävä olento, joka tietää, minne vie ja mitä näyttää. Minusta näyttää siltä, kuin se tietäisi, mistä tulee ja minne menee, ja siitä näkee, miksi se on sellainen eikä toisenlainen. Sitä ei ole tekemällä tehty, vaan se on syntynyt, itsestään syntynyt, itse itsensä kulkenut. Se ei kulje niin kuin umpisilmäinen maantie, minne ihmiset sen vievät, eikä niin kuin rautatie, joka lyö päänsä kallioon tai puhkaisekse sen läpi. Ken omilla jaloillaan kulkee, niin kuin metsätie, se kulkee katsellen, varoitellen ja voimiaan säästäen. Sentähden se aina on suora, vaikka näyttää mutkittelevan, sentähden se ei uuvuta ystäväänsä, joka sitä seuraa, vaan hoitelee häntä ja helpottaa hänen vaivojaan. "
(Paasilinna Erno, Kotiseudulla ja vierailla mailla, Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1988, s. 127)



Onneksi kaikki mennyt tunnelma ei ollut menetettyä, vaan sitä voin kokea vieläkin: hiekkateitä, metsäpolkuja, viljavia peltoja ja teiden varrella lehmiä ja hevosia. Eräs koirakin kävi saattamassa meitä hetken matkaa ja ilmeisesti uskoi meidän pärjäävän, kun pysähtyi ja kääntyi takaisin kotiinsa. Lopulta Sastamalan kirkko seisoi jyhkeänä puiden keskellä toivottaen kulkijan tervetulleeksi suojaansa. Sastamalan kirkon venevajan vieressä oli kulkijalle tehty lepopaikka, jossa voi katsella järvenselkää eväitä syödessään. Ja koko ajan tiesi kirkon olevan selän takana turvaamassa ansaitun lepotauon. Olo oli huoleton.

The road turned to an atmospheric footpath and I felt happy! Eventyally the church of Sastamala stood stirdy in the middle of the trees, welcoming a wanderer to shelter. Besides the boathouse was a resting place for travellers where we can look at the lakeside while eating lunch. And for the whole time I was aware of the church behind, securing a well-earned rest. I felt relieved. 







Sastamalan kirkon jälkeen matka jatkui Tyrvään Pyhän Olavin kirkolle. Pienoinen sadekuuro yllätti meidät ja haimme suojaa ison koivun alta. Ajattelin, että olin koko matkan ollut ehkä liiankin onnellinen pyhiinvaeltaja, joten tarvittiin ilmeisesti edes pientä kärsimystä sateen muodossa...

The travel continued to the St' Olofs church of Tyrvää. A small shower of rain cought us by surprise and we sought shelter under a large birch. I thought I had propably been a little too happy pilgrim during out travel, so apparently little suffering in the form of rain was required.








Mutta aurinko kuivasi sen, minkä sade ehti kastella ja hyvillä mielin jatkoimme matkaa. Emme olleet ainoat matkaajat Tyrvään Pyhän Olavin kirkolla, vaan kirkko oli täynnä uudesta kirkkotaiteesta kiinnostuneita ihmisiä. He olivat täynnä kysymyksiä ja oppaat selittivät ylpeinä uudestaan ja uudestaan kuvien merkityksiä. Olin itsekin aivan innoissani, vaikka olin juuri käynyt siellä. Tuon kirkon voima oli vaan niin mahtavaa, että se hiljentää joka kerta.

But the sun dried what rain had made wet and we continued onward with high spirits. We weren't the only travellers at the church. The church was filled with people interested in the new churchart. I was excited myself even though I had just visited there.





Mietin millaisia kirkonmenot olivat aikoinaan olleet siellä ja hymy nousi huulilleni, kun muistelen erästä kohtaa Mauri Kunnaksen kirjasta Koiramäen joulukirkko:

"Metsäkulman Antti-isäntä nuokkuu ja tuhisee penkissään. Ei ole ihme, jos häntä nukuttaa, sillä Metsäkulman talo on niin kaukana, että väki on lähtenyt joulukirkkoon ja eilen illalla. Onneksi unilukkari kolistaa pitkää sauvaansa lattiaan ja herättää Antin - muuten häneltä olisi mennyt koko joulusaarna ohi korvien."
(Kunnas Mauri, Koiramäen joulukirkko, Otavan kirjapaino, Keuruu 1998)

Päätimme ystäväni kanssa vielä syödä viimeiset eväät kalliolla veden ääressä ja nauttia olostamme. Vaellus oli miltei ohi ja jalat olivat väsyneet, mutta sydän oli täynnä onnea ja rauhaa. Mikä päivä! Tätä kokemusta ei voi kokonaan pukea sanoiksi, tämä pitää kokea!

Me and my friend desided to eat our last lunch on a rock by the lake and enjoy the feeling. The hike was almost over and ouf feet were tired, but heart was filled with happiness and peace. 




1 kommentti:

  1. Hieno kuvaus! Se päivä todella piirtyi mieleen, harvoin kokee jotain niin hienoa yhden päivän ja matkan aikana.

    VastaaPoista