Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 62. Korppoon kirkko

Nauvon kirkkoon en ehtinyt ennen sulkemisaikaa, joten matkani jatkui saman tien kiireesti Korppoon kirkolle asti. Lossit eivät olleet onneksi täynnä, joten matka sujui joutuisasti eikä paluumatkallakaan joutunut kovin kauaa lossia odottamaan.

Korppoon kirkko upeine länsitorneineen oli mahtava näky. Kirkon pihalle mennessäni ihmettelin miestä joka pujahti kirkon pihalle ennen minua. Oli aivan kuin hän olisi tiennyt, että olin tulossa, lähtenyt ostamaan jäätelöä odotellessa ja tuli sitten kirkolle takaisin juuri samaan aikaan kuin minä. Ja kirkon ovikin oli hieman raollaan. Mies seurasi saapumistani jäätelöä syöden ja kehotti käymään sisälle. Vieläkin ihmettelin, kuka hän oli, mutta pian selvisi, että hän oli tullut jo sulkemaan kirkkoa (kirkon ovessa lukee 10-17, netistä olin katsonut etukäteen 12-18!). Kello oli jo yli viisi, mutta hän huomasi minut kameroineni ja päätti jäädä odottamaan. Ystävällisesti hän siis päästi minut vielä sisälle ja oli todella avulias ja innokas kertomaan yksityiskohtia.

Kirkko oli ihana! Kaikki nuo yksinkertaiset, primitiiviset maalaukset todella koskettivat minua. Välillä ne hämmästyttivät, välillä naurattivat, mutta joka ainoa viivanveto, mitä sinne oli maalattu, oli puhutteleva. Mitä ne kaikki tarkoittivat? Kuka oli tuo hullunkurinen tyyppi pyöreän ikkunan päällä? Kirkon täyttyessä jo hämärtyvällä tunnelmalla, kuvat herättivät vielä voimakkaampia tunteita. Ne suorastaan vaativat keskutelemaan kanssaan. Olisipa ollut enemmän aikaa, sillä en millään olisi malttanut siirtää katsettani niistä pois.

Kun ovesta astui sisälle, kulkijaa tervehti Madonna ja lapsi - veistos ylhäisestä syvennyksestä. Olo oli heti tervetullut. Muistan myös Kansallismuseossa Helsingissä nähneeni ns. Korppoon Madonnan, joka on Suomen vanhin puuveistos. Täältä se veistos oli siis lähtöisin.

Kuorilehteri, joka sijaitsi yläilmoissa kuorin ja runkohuoneen välillä, on ainoa laatuaan tänä päivänä Suomessa ja todella mahtavan näköinen. Kerrotaan, että siellä olisi ollut saarnatuoli aikoinaan. Mikä vaikutus tuolta ylhäältä lausutulla sanalla oli täytynyt olla. Sanat suoraan taivaasta! Hauska yksityiskohta oli myös se, että kirkonpenkkien ovet oli numeroitu, mutta järjestys oli hyvin sekava. Luulin, että siihen oli jokin kiehtova selitys, mutta penkit olivatkin entistämistöiden aikaan menneet sekaisin. Eikä järjestystä oltu sen jälkeen korjattu.

Pidin siitä, että kirkko oli vanhan oloinen myös sisältä, koska se oli vanha! Vanha on viehättävää. Ja olin niin kiitollinen tälle ihanalle miehelle, joka paljasjaloin odotti kärsivällisesti ja antoi minun saada kokea rauhassa tuo ihana kirkko. Ja vielä ennen poistumistaan pihalta hän pyysi minua katsomaan länsitornia huolellisesti, löytäisin sieltä kuulemma tiilestä tehdyn parrakkaan naamahahmon. Melkein säikähdin, sillä mistä ihmeestä hän voi tietää mieltymykseni naamoihin. Mutta toden totta, länsitornin koristelusta löytyi mielenkiintoinen naamahahmo, joka oli siellä ehkä suojelemassa kirkkoa. Selityksiä on monta, mutta sehän tässä olikin niin kiehtovaa, että kun varmaa tietoa ei ole, on vain arvailuja. Minusta ne kaikki eri versiot olivat kiehtovia. Ehkä ne onkin tehty juuri ihmeteltäviksi, ilman mitään suurempaa merkitystä.

Herkkää ja haurasta ihmeteltävää löytyi myös kirkon takaa itäseinästä pääalttarin kohdalta, sillä sinne oli seinään muurattu kalkkikivinen risti. Kirkon henkisyys oli tuotu myös kirkon seinien ulkopuolelle. Siihen oli pakko hiljentyä hetkeksi.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 61. Paraisten kirkko

Paraisten kirkon esite toivotti tunnelmallisesti tervetulleeksi kirkkoon: "jo 1300-luvun alkupuolella suuret harmaakivilohkareet raahattiin kirkonmäelle, joka silloin oli veden ympäröimä. Massiiviset harmaakivimuurit ovat siitä lähtien pysyneet muuttumattomina."

Kirkolle nousevia portaita kävellessä tuntui, että eteen aukeni paratiisi. Näkymä sai sydämeni sulamaan. Millainen se olisikaan ollut, jos suunnitelma tornista olisi toteutunut. Kirkon päätyseinästä työtyi kiviä, joiden varaan torni olisi rakennettu. Sen säännönmukainen kivirivistö muodosti nyt kuin askelmia taivaaseen.

Kirkko suorastaan pakotti astumaan sisälle. Ja vau! Kaikki nuo tiiliosat tekivät runkohuoneesta hyvin vaikuttavan ja jylhän - harmonisen katedraalimaisen tunnelman. Tätä tunnelmaa vain korostivat Taivassalon ryhmän tekemät kalkkimaalaukset niin seinissä kuin holveissakin. Niitä olisin voinut tuijottaa vaikka koko päivän.

Uudemmalta ajalta oleva alttarilaite herätti myös huomioni. Alttarilaitteen kehykset olivat turkulaisen kuvanveistäjä Mathias Reimanin käsialaa vuodelta 1666. Jollain tavalla tuo barokkimainen jyhkeys sopi tähän kirkkoon, se vain vahvisti tunnelmaa. Mathias Reiman oli niitä veistäjiä, jotka olivat aateliston suosiossa ja hänen asiakkaitaan olivat varakkaat säätyläiset, joilla oli rahaa teettää vaativia ja aikaa vieviä veistokoristeita.

Kirkossa olisi ollut vaikka mitä katsottavaa lisää, kuten vaikka Agricola-kappeli, mutta 31 asteen helle vei voimani. Pitää mennä ehkä toisenkin kerran.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 60. Piikkiön kirkko

Piikkiön kirkolla sain vain ihastella sen kauniita muotoja ulkopuolelta, sillä sisälle ei ollut pääsyä. Maamme-kirjassa Topelius kertoo kuulleensa, että tämä kirkko on tehty Kuusiston linnan jäännöksistä. Pitää se paikkansa tai ei, niin pakko oli hieman silitellä noita lämpöisiä ja paljon nähneitä kiviä.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 59. Liedon kirkko

Aloitin päiväni Liedon kirkosta, jossa oli juuri meneillään konfirmaatiotilaisuuden jälkeinen siivous. Astuin sisälle ja pelkäsin, ettei minua päästettäisi peremmälle. Mutta minut toivotettiinkin ystävällisesti tervetulleeksi ja iloisin mielin lähdin tutkimaan, millainen kirkko oli.

Kirkon alttarialue kiinnitti heti huomioni, koska alttari ei ollut kuorin perällä seinää vasten vaan ikään kuin keskellä alttarialuetta. Minulle kerrottiin, että jossain vaiheessa oli haluttu rakentaa alttarialue omaan lisäosaansa, joka ulkopuolelta oli hieman oudonkin oloinen tiilirakennus kirkon kyljessä. Kuitenkin myöhemmin haluttiin siirtää alttari takaisin omalle paikalleen ja tämä kuusikulmainen uusgoottilaistyylinen kuori jäi tavallaan ilman käyttöä.

Alttarin takana oli edelleen Eero Järnefeltin vuonna 1908 maalaama alttaritaulu "Jeesus ja langennut nainen", joka oli väreiltään ja tunnelmaltaan hyvin kaunis ja herkkä, sekä aiheeltaan erilainen. Se toi tuon kirkon hienosti keskiajalta nykypäivään.

Vain vihkiristit seinissä ja jokin pieni häivähdys kalkkimaalauksesta sakariston oven pielessä olivat keskiajalta. Pilareitten harmaat ronskit köynnösmaalaukset olivat uudemmalta ajalta, 1600-1700 -luvulta.

Vaikka siellä ei montaa puuveistosta ollutkaan näkyvillä enää, niin sieltä on löydetty ainakin 24 keskiaikaista veistosta. Suurinta osaa niistä voi käydä ihailemassa Turun linnassa.

Kirkkorakennusten ja kalkkimaalausten kanssa suurimman keskiaikaisen taideperinnön näemme noin 800 säilyneessä puuveistoksessa ympäri Suomea ja näihin kuuluu niin pyhimys- ja muut yksittäiset veistokset, alttarikaapit kuin krusifiksitkin. Meillä ei katolisen ajan loputtua hävitetty ja poltettu kaikkea katoliseen kirkkoon liittyvää, vaan luterilainen kirkko hyväksyi monet veistokset osaksi heidän kirkkosisustustaan. Kuvanveiston tärkein keskus oli keskiajan alussa Gotlanti, josta sekä tuotiin runsaasti veistoksia että siellä käytiin myös saamassa oppia. 1400-luvulta lähtien veistokset muuttuivat realistisemmiksi ja kuvanveiston keskeiseksi paikaksi vaihtuu Lyypekki. Vanhin säilynyt veistoksemme on Korppoon Madonna 1200-luvun tienoilta ja se on tänä päivänä nähtävissä Suomen kansallismuseossa Helsingissä.

Veistokset olivat tärkeitä katolilaisille, sillä niitä katsellessaan tavallinen kansa saattoi hiljentyä pohtimaan Jumalan tarkoitusta. Krusifiksi sijoitettiin kuorilehterin yläpuolelle muistuttamaan Jumalan armosta: "sinun edestäsi annettu, sinun edestäsi vuodatettu". Puuveistokset olivat etupäässä onttoja, jotta ne eivät halkeaisi aikojen saatossa ja niissä voitiin myös säilyttää pyhäinjäännöksiä. Veistokset oli maalattu temperaväreillä ja koristeltu usein lehtikullalla. Yleistä oli myös se, että veistokset oli puettu arvokkailla vaatteilla. Tämä kaikki värikylläisyys, kulta ja kiiltävät kankaat ovat kynttilän liekkien lepattaessa varmasti näyttäneet hyvinkin vaikuttavilta ja eläviltä.

1300-luvun ensimmäisen puoliskon veistosten joukosta on pystytty erottamaan ryhmä, jolla oli selkeästi ollut sama mestari tai jonka työt ovat tulleet samasta työpajasta. Tätä mestaria kutsutaankin Liedon mestariksi. Hänen arvellaan olevan suomalainen, mutta saaneen oppinsa Gotlannissa. Hänen ryhmänsä tekemiä veistoksia on Liedon Madonnan lisäksi tavattu runsaasti myös muistakin kirkoista, kuten mm. Raision, Hollolan, Hattulan, Maarian ja Vanajan kirkoista. 
(Valkonen Markku ja Valkonen Olli, "Suomen taide: Varhaiskaudet (Suomen ja maailman taide 1)", WSOY:n graafiset laitokset, Porvoo 1982, s.17 ja 81-81 sekä Hiekkanen Markus, "Suomen kivikirkot keskiajalla", Otavan kirjapaino Oy, Keuruu 2003, s. 95-107)

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 58. Isonkyrön kirkko

Eräänä kesäpäivänä lähdin junalla yksin kohti Pohjanmaata. Oli nimittäin erikoinen päivä, sillä Isonkyrön kirkon vieressä järjestettiin jokakesäiset 1700-luvun markkinat. Junalta oli noin yhdeksän kilometrin matka kirkolle, joten hyppäsin taksiin. Ilma oli yli 30 astetta lämmintä ja painostavan kuuma, lähes seisova ilma. Hiki vieri otsaa pitkin, vaikka seisoi paikoillaan varjossa. Ei voinut valita päivää, joten oli vain kestettävä. Markkinoille se oli hyvä ilma ja kirkolle, sillä kirkon mukavaan viileyteen oli ihmisten helppo paeta hellettä.

Ensimmäiseksi suunnistin ilman muuta kirkkoon. Kirkon rakentaminen oli aina ollut valtava urakka ja siinä tarvittiin kaikkien pitäjäläisten työpanosta. Se, joka auttoi rakentamisessa sai määräajaksi synninpäästön. Köyhä kansa keräsi myös kiviä lähiympäristöstä, sillä jokaisesta kirkkoon tuodusta kivestä sai synninpäästön, isosta kivestä ja mitä korkeammalle laitetusta isomman synninpäästön ja pienestä kivestä pienemmän. Ihmettely siitä, miten suurimmat kivet on saatu paikoilleen, oli synnyttänyt erilaisia tarinoita jättiläisistä mutta myös henkilöistä, kuten tuolla tarinan Töysän Tohnista. Hänen kerrotaan kantaneen kirkon läntiseen päätyyn muuratun ison kiven Lapuan Simpsiöltä asti. Hänen mukaansa oli sitten kiven alla oleva pyöröikkuna nimetty "Tohnin akkunaksi".
(Isonkyrön kirkon esite)

Tuo kirkko oli jälleen täysin omanlaisensa. Isoon ja mahtavaan runkohuoneeseen tullessa astui sisään Vanhan Testamentin maailmaan, sillä sen tarinat oli kuvattu pitkin seinien yläriviä. Keskimmäisestä rivistä löytyi kuvia Jeesuksen elämästä, ristikuolemasta ja ylösnousemisesta sekä alin rivi liittyi pyhäinpäivien evankeliumiteksteihin. Vaikka maalaukset eivät olleetkaan keskiaikaisia, vaan juuri sen jälkeen 1560-luvulla tehtyjä, ne istuivat tuohon kirkkoon aivan täydellisesti. Tuohon aikaan rahanpuute esti yleisesti maalausten teon, mutta Isonkyrön rovasti Jaakko Geet teetti nuo seinämaalaukset omalla kustannuksellaan ja häntä kutsuttiinkin lisänimellä "Kyrön suuriruhtinas".

Minua kiehtoi edessä alttarialueella näytillä oleva unilukkarin keppi. Voin nähdä hänen häijyn ilmeensä, kun hän tuolla pitkällä kepillä tökkäisi nukkuvaa kirkkoväkeä. Se vasta olisikin ollut mukava homma! Koska vierailupäivänäni oli paljon väkeä kirkossa, iloinen puheensorina täytti kirkon ja puulattiat narisivat kotoisasti. Kirkko selvästi nautti tuosta väenpaljoudesta ja ihailevista katseista. Ja mikä ettei!

Kirkon ympäristössä ei ole aina ollut pelkkää iloista meininkiä, vaan monenlaista tapahtumaa on nähty. Sieltä alkoi nuijasota vuonna 1596 ja siitä kertoo Erno Paasilinna kirjassaan Kotiseudulla ja vierailla mailla:

"Nuijamiehet lähtivät liikkeelle juuri täältä, Isonkyrön kirkolta, petruskoin, partakeihäin ja nuijin. Takkukarvaiset hevoset kiskoivat hurjia miehiä kiljuvissa pakkasissa etelää kohti, jossa he päättivät polttaa aateliskartanot ja repiä Turun linnan alas vaikka paljain hampain. Kapinan kukistuttua isokyröläisten johtaja Yrjö Kontsas kuljetettiin kotipitäjään teilattavaksi ja silvottu ruumis asetettiin virpeen pelotukseksi vastaisille kapinaanyllyttäjille. Hyvin se tehosikin, varsinkin kun tuhannet miehet olivat jääneet ruumiina etelän lumihankiin."
(Paasilinna Erno, "Kotiseudulla ja vierailla mailla", Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1988, s. 56-57)