Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 28. Raision kirkko

Todella hieno kirkkopiha ja kivetty tie johti Raision kirkon luo. Kirkon ympäristön rakentaminen oli toteutettu ajatuksella, siellä oli muistelukiviä ja muistelupolku. Ja teksti, joka kertoi kaiken: "Hautausmaa on eläviä varten".

 

Tämä kirkko ei aivan suuria tunteita minussa herättänyt ja suurimman mielenkiintoni saikin vitriinissä esillä oleva Missale Aboensis, messukirja vuodelta 1488. Se oli ensimmäisiä Suomea varten painettuja kirjoja ja oli harvinaista päästä näkemään yksi sellainen näissä kirkoissa. Minulle tuo kirja toi keskiajan elävämmin esille. Kyllä siinä näkyi sama koristeellisuus ja taito, sama kerronnallinen kuvitus kuin kirkoissa on ollut, vaikka kirjat eivät tavallista kansaa varten olleetkaan tuolloin.

Mutta tarinat olivat ja myös täällä oli syntynyt jättiläisiin liittyvä hykerryttävä tarina. Topelius kuvaa tämän Killin ja Nallin tarinan Maamme -kirjassaan:

"Jättiläinen Raisionkin kirkon rakensi. Hän aloitti työnsä keväällä kolminaisuudensunnuntain jälkeen ja sai sen melkein valmiiksi ohran vihneelle tullessa. Rakennusmestari ei ollut papin mieleinen ja tämä sattui eräänä yönä kuulemaan jättiläisen vaimon laulavan lapselleen kehtolaulua vuoren onkalossa:   
                      Killi kirkkoja tekee,
                      Nalli nauloja takoo
                      rahallisess' Raisionmaass'.
Mutta pappi tiesi, että hiisien mahti on nimessä, niin että se, joka tietää heidän nimensä, pääsee heistä voitolle. Seuraavana päivänä hän näki jättiläisen apumiehineen hajareisin istuvan kirkonharjalla ristiä asettamassa: Pappi silloin huusi heidän nimensä:
                      Pois, Killi, kirkosta!
                      Pois, Nalli, harjalta!
Kohta jättiläiset muuttuivat kahdeksi mustaksi korpiksi, jotka rääkkyen lensivät tiehensä. Jättiläinen Killi tahtoi kuitenkin kostaa ja kahlasi mereen noutamaan sieltä suurta kallionlohkaretta murskatakseen sillä kirkon. Kun hän ei enää löytänyt tietä sinne, hän viskasi kallionlohkareen Ruissalon edustalle, puolen peninkulman päähän Turusta. Siellä on vielä tänäkin päivänä meressä nähtävänä suuri kallio, jota sanotaan Kukkarokiveksi siitä syystä, että jättiläinen oli kantanut sitä kukkarossa selässään."
(Topelius Sakari, Maamme-kirja, Werner Söderström Osakeyhtiön laakapaino, Porvoo 1951, s. 143.)

Kirkon sisällä oli jänniä harmaita pitsimäisiä kuvioita, jotka oppaan mukaan eivät olleet aivan keksiajalta.

Mutta yksi minua kiehtova kuva oli ja se oli alttarin takana, ikkunan karmissa esiintyvä hyvin sympaattinen kotka Kotkahan on evankelista Johanneksen symboli, mutta muistan kuulleeni myös, että kotkan kutsuessa on aika vetäytyä omaan rauhaan, hakea omaa tilaa. Tämä sai minut mietteliääksi.

Kuvista siellä oli myös esillä aikanaan kirkon lehterin reunoja kiertäneet vanhat kuvat nimineen. Kuvissa mittasuhteet olivat hupaisat, kuten lyhyet jalat ja pitkä nenät! Myös tekstiosuus kiinnosti minua ja olikin mielenkiintoista, miten tekijällä oli välillä tullut vaikeuksia saada nimi mahtumaan sille varattuun tilaan ja miten nimissä vilisi j-kirjaimia. Ihanaa vanhaa kieltä! Näiden kuvien ja tekstien ääressä kului tovi, jos toinenkin. Olikohan kirkossa luvallista nauraa noin paljon...

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 27. Naantalin kirkko

Matkasin Naantaliin luostarielämää tunnelmoimaan. Olisipa koko luostari vielä olemassa, mutta valitettavasti birgittalaisluostari oli Naantalissa vain sen perustamisesta 1443 aina sen viimeisen nunnan kuolemaan 1591. Luostarirakennukset purettiin 1600-luvun alussa ja ainoa luostarin aikaisista rakennuksista jäljellä oli Naantalin kirkko. Kirkon suuruus ja jyhkeys yllätti ja hiljensi. Kuinka vaikuttavaa oli laskeutua ovesta tultaessa muutama porras alaspäin varsinaiseen kirkkosaliin. Tuo ylempi osa oli ollut luostariaikaan pääalttari, koska Birgitan sääntöjen mukaan pääalttarin takana tuli olla "hiljaista vettä" eli tässä tapauksessa se oli länsipäädyn takana aukeava meri. Keskiajalla kirkon ympärillähän ei ollut puustoa, joten näkymä merelle oli täysin avoin.

Hyvä opas kertoi luostariajoista ja siitä, kuinka nunnat saivat tulla pääalttarille vain kaksi kertaa ns. armon ja kunnian portin kautta eli kun antoivat luostarilupauksen ja kun heidät siunattiin haudanlepoon. Kirkossa oli tarkka paikkajako niin, että nunnat istuivat pohjoisella lehterillä, munkit eteläisellä lehterillä ja kirkon lattiataso oli varattu seurakunnalle ja pyhiinvaeltajille. Alueen nunnat ja munkit viljelivät lääkeyrttejä ja mm. humalaa. Lisäksi heillä oli oma panimo ja määräyksenä kuulemma oli, että vain kaksi kannullista olutta (eli 2 x 2,5 l) sai juoda päivässä! Mielenkiintoista! Ei tainnut olut olla yhtä vahvaa kuin tänä päivänä...

Kalkkimaalauksia ei kirkossa juuri ollut, muutamia kirjaimia näin ja erityisesti minua kiehtoivat vihkiristien yläpuolella olevat Kristuksen kasvokuvat. Aikaisemmin en ollut vastaaviin törmännyt. Kristuksen kasvot voi kohdata myös ainutlaatuisessa ja herkässä puuveistoksessa sekä kirkon ulkopuolella kuori-ikkunan yläpuolella maalatussa kuvassa. Mitä ne merkitsevät? Ruotsin Vadstenassa oli birgittalaisten emäluostari, jonka rukouskirjasta löytyy seuraava teksti:
 "Kun luet tätä kirjoitusta samalla katsellen kuvaa, niin Kristuksen lempeyden ansiosta et tule sinä päivänä pelkäämään vihollisia, vaan olet vaeltava turvallisena pahansuopien kasvojen häiritsemättä."
(Setälä Päivi, Ahl Eva (toim.), "Pyhä Birgitta - Euroopan suojeluspyhimys", Otavan kirjapaino Oy, Keuruu 2003, s. 116-117)

Kirkossa oli nähtävillä harvinainen ja mielenkiintoinen esine eli sakramenttikaappi, jossa oli säilytetty siunattua ehtoollisleipää. Tämän esineen restaurointi eli "kaunistus barbaarisella maalaismaulla" sai Emil Nervanderin tuohtumaan vuonna 1872:

"Rautaristikon ympäröimän kaapin yläpuolella kohoaa goottilainen tornimainen huippu, jossa on kolme polveketta. Jokaista niistä ympäröi runsaat koristeet, joista aikojen kuluessa useita lienee mennyt hukkaan. Kun muutamia vuosia sitten tehtiin seurakunnalle kunniaksi oleva päätös restauroida tämä taidemuisto, jätettiin työ, valitettavasti, ilman asiaa ymmärtävän henkilön valvontaa ensimmäiselle parhaalle puusepälle. Hyvän tahdon tuli nyt korvata tuhoutuneet osat. Kirveellä veistettiin joitakin uusia koristeita, jotka muun muassa läpileikkaustyönä esittävät kirjaimia J.L.S ja vuosiluvun 1869, minkä kaiken tulee osoittaa, että työn restaurointi mainittuna vuonna on pitäjänpuusepän tekemä ja alkukirjaimet kertovat hänen nimensä. Voi kuvitella, kuinka hyvältä tämä näyttää katolisten kaiverrusten ja kuvioiden sekä puhtaasti goottilaisten koristeiden keskellä. Ja jotta saataisiin kokonaisuus vielä iloisemmaksi ja miellyttävämmäksi on jokaiseen polvekkeeseen kiinnitetty keisarinvihreitä lehtivanoja, joiden huipuissa tiilenpunaiset tulppaanit näyttävät maailmalle hehkuvan voimansa!"
(Nervander Emil, "Kesämatkoja Suomessa, Ahvenanmaalla ja Turun seudulla", WS Bookwell Oy, Porvoo 2010, s. 197-198)

Luostarilla lienee ollut vilkas kirjallinen tuotanto ja tunnetuin kirjoittajista oli veli Jöns Budde, joka vaikutti luostarissa ainakin 1450-luvun lopulta 1490-luvun alkuun ja käänsi nunnille kirjoja ja tarinoita luettavaksi latinasta ruotsiksi. Pappisveljien tehtävänä olikin saarnaaminen, jumalanpalvelusten hoitaminen ja kirjoitustyö, kun nunnat huolehtivat arkisemmista asioista. Kirkossa esillä oleva luostarin pienoismalli oli kiehtovaa katseltavaa ja antaa aika hyvän kuvan siitä, millaista siellä on aikanaan ollut. Onneksi elämä ei ole tyystin kadonnut luostarialueelta ja pihamaalla kävellessäni voin asitia luostariajan rauhallisen tunnelman.

 

Sata tarinaa keskiaikaista kivikirkoistamme: 26. Pöytyän kirkkomaa

Loimaan kirkkomaan jälkeen kävin samantien myös toisella vastaavalla paikalla eli Pöytyän entisellä kirkkomaalla. Sekin oli keskiaikainen kirkkomaa punaisen aidan ympäröimänä, mutta Loimaan ja tämän paikan ero oli kuin olisi tullut rappiotilasta paratiisiin! Mikä pyhä ja rauhoittava tunnelma alueella huokuikaan. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Punainen aita levittäytyi turvallisena ympärilleni ja portti, josta alueelle astuttiin, oli kuin portti taivaaseen. Vihreällä nurmikentällä oli penkkejä, joissa voisi istua vaikka koko päivän. Kaikki oli huoliteltua ja pidetty hyvässä kunnossa. Mikään ei pistänyt silmään, oli vain pelkkää ihanuutta. Tämä jos mikä oli rauhan tyyssija!

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 25. Loimaan keskiaikainen kirkkomaa

Matkani suuntautui Loimaalle keskiaikaista kirkkomaata ja vanhaa 1750-luvulla rakennettua aitaa katsomaan. Sydämeeni otti, kun näin missä kunnossa paikka oli. Koko hienon, mutta huonokuntoisen aidan ympäröimä piha oli niittämättä. Ei päässyt kunnolla näkemään koko aitaa. Minkälaisen upean nähtävyyden tästä alueesta saisikaan.

Aitaa kiertäessäni löysin kirkkomaan takaa yllättäen pienen hautausmaan. Myöhemmin kuulin, että sinne on haudattu kirkkoon kuulumattomat. Takapihalle, aidan taakse...

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 24. Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot Raumalla

Kävelin vanhan Rauman poikki Pyhän Kolminaisuuden kirkon raunioille. Hieman tuli haikea olo, kun rauniot avautuivat eteeni omalla kiviaidalla reunustetulla alueella. Joskus siinä oli ollut kirkko, kunnes tuli otti kaiken valtaansa ja rauniot hylättiin. Paikka tuntui niin hylätyltä, yksinäiseltä ja surulliselta. Edes entisistä kiviseinistä ei herunut yhtään lämpöä.

Paikan henki oli kuitenkin pyhä, se vei väkisinkin mukaansa ja lopulta rauniotkin ottivat minut avoimin sylin vastaan. Kunnioitukseni näitä paikkoja kohtaan rauhoittaa aina mieleni ja herkistyin täälläkin kuuntelemaan paikan tarinaa. Kivetkään eivät tuntuneet enää kylmiltä. Ehkä niiden piti hieman ensin tunnustella, kuka minä olen ja millä asioilla liikun.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 23. Rauman pyhän ristin kirkko

Alkavan ruskan värit hehkuivat auringon valossa, kun matkasin Raumalle. Keskiajalla siellä oli kaksi kirkkoa, joista kaupunkilaiset tuohon aikaan käyttivät Pyhän kolminaisuuden kirkkoa. Valitettavasti tuo kirkko tuhoutui tulipalossa 1640. Vanhan Rauman reunamilla puolestaan seisoi ylväänä entinen fransiskaanien luostarikirkko, Rauman pyhän ristin kirkko. Fransiskaanimunkit olivat italialaisen Franciscus Assisilaisen perustaman munkkiveljestön jäseniä ja he saapuivat Suomeen Raumalle 1440-luvulla sekä myös Kökariin 1400-luvulla. Munkit saivat olla Raumalla lähes sata vuotta, kunnes uskonpuhdistuksen yhteydessä luostariyhteisö lakkautettiin.

During the Middle ages Rauma had two churches, one of which was destroyed in a fire in the year 1640. In the edges of Old Rauma stood the former Franciscan monastery church, the Church of the Holy Cross. Franciscan brotherhood arrived to Finland to Rauma in the 1440s and to Kökar in the 15th century. The monks were allowed to stay in Rauma for almost a century, until the monastery was abolished during the Reformation.

Kirkolle saavuttuani tunnelma oli lämpöinen ja pystyin hyvin kuvittelemaan, kuinka fransiskaanit kulkivat harmaissa munkkikaavuissaan kirkkoa kohti harras ilme kasvoillaan. Pysähdyin nauttimaan tuosta menneen ajan kuvitelmastani ennen kuin se katoaisi. Kirkon ovi aukesi ja hetken jo luulin, että ovesta astuisi yksi munkeista kutsumaan minut sisälle. Ovesta ei kuitenkaan tullut ketään ulos ja tästä hämmentyneenä kiiruhdin sisälle. Ehkä se oli kutsu sittenkin...

When I arrived to the church, the atmosphere was warm and I could easily imagine how Franciscan monks walked around in their grey monk costume towards the church with pious expressions on their faces. I stopped to enjoy that fantasy of an age long past before it would vanish. The church door opened and for a while I thought that one of the monks would step out to call me inside. However none came out and confused by that I hurried inside. Perhaps it was a call after all...

Huomioni kiinnittyi harvinaisen voimakasväriseen kuvitukseen kirkon kuorissa. Opas kertoi, että kuvat olivat periaatteessa keskiaikaiset, mutta hieman liian runsaalla kädellä restauroidut 1800-luvulla. Esimerkiksi poskiin ja huuliin oli lisätty aivan liikaa punaa. Ja alaosan verhokuvio oli jotenkin maalauksiin kuulumaton osa. 1800-luvun lopulla restauroinnissa Euroopassa oli tyypillistä se, että maalaukset pyrittiin palauttamaan mahdollisimman alkuperäiseen asuunsa. Joten Raumallakin maalauksista tehtiin luonnollisen suuruiset ääriviivakopiot, originaalimaalaukset peitettiin ja kuvat maalattiin uudelleen oikeille paikoilleen voimakkailla väreillä. Kuulosti hurjalta, mutta se oli yleisesti hyväksytty tapa. Nykyään restaurointi tehdään aivan toisella tavalla, onneksi. Näitä 1800-luvun lopun restaurointeja on sittemmin pyritty poistamaan, mutta Raumalla maalaukset olivat edelleen tuossa 1800-luvun lopun asussa, jossa ne kertoivat omaa tarinaansa myös tuosta taiteen restauroinnista.

Unusually strongly coloured imagery cought my attention. The guide told they were basically medieval, but restored with a little too much eagerness in the 1800s. For example the cheeks and noses had way too much red added. 

Kirkon sisällä minun oli vaikea nähdä enää samaa kuvitelmaani, joka pihalla eteeni avautui niin voimakkaana. Se keskiaikainen yhteys ikään kuin katkesi. Sääli, koska kirkko kaikkine taideaarteineen oli hyvin kaunis sisältä. Keskiaikainen alttarikaappi hehkui kaikessa kullassaan, kynttiläkruunut loistivat valossaan ja oman tunnelmansa toi myös vanhin Suomessa säilynyt votiivitaulu, joka oli Pormestari Matts Jonssonin tyttären Margaretan muistoksi tehty, kun tytär kuoli ruttoon 15.7.1572. Se oli koskettava, tummanpuhuva ja surusävytteinen työ hienoine runoineen (valitettavasti teos oli liian tummasävyinen, että olisi onnistunut kuvassa).

With all its artefacts the church was very beautiful inside. Medieval altar cabinet was glowing in all its gold and the chandeliers shined with their own light. Very beautiful!

Emil Nervander on koonnut vanhoista kirkonkirjoista löytyneitä pieniä tarinoita kirjaansa "Vanhoista kätköistä" (1906) ja tämä tarina on Raumalta:

"Huuto ja meteli ei ollut muuten mitään tavatonta Herran huoneessa tähän aikaan, joka kuitenkin ulkonaisessa siivoudessa oli koko joukon edellä suurten Kaarlojen ajoista. Silloin tapahtui monesti kirkoissamme pahoja vallattomuuksia. Niinpä 1655 Rauman kirkossa muuan talonpojan leski ja Tykkilän Antin vaimo panivat toimeen sellaisen metelin jumalanpalveluksen aikaan, että kirkko korkeasta käskystä suljettiin joksikin aikaa ja avattiin jumalanpalvelukselle vasta, kun runsaat sakot oli suoritettu Turkuun." 
(Nervander Emil, Vanhoista kätköistä, Helsingin Uusi Kirjapaino-osakeyhtiö, Helsinki 1906, s.120)