Korkea sisätila loi kirkkoon vahvan tunnelman ja joutui todella katsomaan ylös taivaisiin, kun yritti nähdä holvien häikäisevät rakenteet ja maalaukset. Tuollaista 40-kenttäistä holvia ei kukaan muu rakennusmestari tehnyt keskiajalla Suomessa kuin Pietari Kemiöläinen ja hänestä kerroinkin jo Tenholan kirkon kohdalla.
Kirkossa oli niin paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, ettei tiennyt, mihin katseensa kääntäisi.
Kirkon opas kertoi, että piispanpenkki ja papinpenkki oli rakennettu kuoripenkkien osista, joten niissä oli näkyvissä aitoa keskiaikaista puun koristelutekniikkaa. Tosin aikoinaan ne ovat olleet värikkäästi maalattuja. Sitä värien määrää oli vaikea kuvitella tästä ajasta katsottuna. Mutta tuossa kirkossa siitä sai aika hyvän käsityksen. Mikä uskomaton maailma on avautunut pienistä torpista tulleille kirkkovieraille, kun kaikki väri- ja kuvaloisto on heidän eteensä avautunut. Heidän kokemukseensa on mahdotonta samaistua tänä päivänä. Oli pakko koskettaa piispanpenkkiä, saada näin tuntuma menneeseen. Joka kosketus tuntui sydämessä. Mitä ammattitaitoa ja taidetta kirkkojen tekeminen on keskiajalla ollutkaan.
Sitten huomasin yksinäisen, mutta suuren kastealtaan, joka oli peräisin jopa 1200-luvun lopulta. Sillä oli oma kastetila, jota ympäröi aita. Aita oli koristeltu kasteeseen viittaavin raamatunlausein ja tämä kokonaisuus oli siis edelleen käytössä. Kaiken ei tarvitse olla uutta, vaan saamme kokea menneisyyden ja nykyhetken kohtaamisen. Tämä on asia, jonka olin huomannut näitä kirkkoja kiertäessä olevan minulle yhä tärkeämpää. Ja se kohtaaminen oli niin kokonaisvaltaista: syvästi tunteisiin vetoavaa, esteettisesti silmää hivelevää ja historiallisesti opettavaa sekä arvostavaa!
Seinillä oli valtava kokoelma hautausvaakunoita. Valitettavasti näiden kuvat olivat minulla epäonnistuneet, mutta seuraavassa kuvassa oikeassa laidassa olevat puiset hautausvaakunat antavat edes vihjeen, mistä oli kyse. Kannattaa siis mennä itse katsomaan ne paikan päälle! Noiden hautausvaakunoiden värikkyys ja koristelu oli huomionarvoista ja osoitti sen, että alue oli selvästi ollut hyvin varakasta. Mutta mitä nuo hautausvaakunat oikein olivat?
1600-luvulla kirkon sisätiloja alkoivat koristaa myös hautausvaakunat. Aatelinen saatettiin hautaan juhlakulkueessa, jossa kuljetettiin vainajan aatelisvaakunaa mukana pitkässä tangossa osoittamassa vainajan arvoasemaa. Myöhemmin hautausvaakuna sijoitettiin kirkkoon siihen kohtaan, missä vainajan hautapaikka oli. Vaakunan alapuolelle oli sijoitettu usein vielä haarniska, miekka ja taisteluhansikkaat, mutta nämä on myöhemmin poistettu kirkkoon sopimattomina esineinä. Valtakunnan parhaat koristepuusepät jättivät jälkeensä upeita näytteitä käsityötaidoistaan ja kalliista vaakunoista tuli heille oiva tulonlähde. Päävaakunan yhteyteen saatettiin vielä liittää pienempiä, vanhempien suvuille kuuluvia sukuvaakunoita, joita oli yhteensä 16, kahdeksan kummaltakin puolelta. Tällainen näyttävä kokonaisuus on mm. ratsuväenkenraali Johan Gallella, joka kaatui Lundin taistelussa 1676. Kokonaisuus löytyy Sauvon kirkosta, jossa on Suomen kattavin kokoelma hautausvaakunoita, nykyään 35 kappaletta.
(Lähteet: Rosenlew Fredrik, "Sauvon kirkon hautausvaakunat, Sauvon kirkon esite", Ykköstien kirjapaino 1996, s. 16-18 ja Gardberg C.J., "Kivestä ja puusta, Suomen linnoja, kartanoita ja kirkkoja", Otavan kirjapaino Oy, Keuruu 2002, s. 153-154.)
Seiniltä löytyi upeita kalkkimaalauksia ja ne olivat jälleen erilaisia kuin aikaisemmin näkemäni. Niissä oli aina yksi apostoli ja profeetta rinnakkain. Profeettojen asut olivat sikäli mielenkiintoisia, että ne antoivat oivallisen kuvan keskiaikaisesta pukeutumisesta.
Lisäksi sen oven vieressä, mistä menin sisään kirkkoon, oli kuva Tutivilluksesta. Tarina kertoo:
" Tutivilluksen tehtävänä oli kirjoittaa muistiin kirkossa juoruilleiden tai muuten sopimattomasti käyttäytyneiden ihmisten nimet. Sattuipa eräänä päivänä, että Tutivillus tovereineen istui kirjoittamassa lörpöttelevien ihmisten nimiä lehmännahalle. Nahka tuli vähitellen täyteen, ja saadakseen viimeisetkin nimet mahtumaan Tutivillus otti hampaillaan nahan reunasta kiinni ja venytti sitä, mutta huonoin seurauksin. Nahka kimposi Tutivilluksen suusta, ja piruparka lensi alas holvin reunalta niin että lattia tömähti. Kirkossa sattui istumaan myös eräs harvinaisen moitteeton mies, joka pyhyytensä ansiosta oli ainoa, joka kykeni näkemään, mitä ylhäällä holvissa tapahtui. Tutivillus oli jo pitkään tarkkaillut miestä, mutta ei ollut onnistunut saamaan häntä kiinni minkäänlaisesta rikkeestä. Nähdessään paholaisen komean ilmalennon mies ei voinut olla purskahtamatta nauruun, ja niinpä ontuen pystyyn kömpinyt Tutivillus kirjoitti lopulta hänenkin nimensä vuotaansa. - Kertomus Tutivilluksesta tunnetaan kaikkialla Euroopasta, ja sen vanhimmat muunnelmat voidaan ajoittaa vuoden 900 vaiheille. Kertomus ei yleensä lopu edellä kerrotulla tavalla. Alkuperäisissä legendoissa Tutivillus saa tyytyä tappioonsa, suomalainen kansanhuumori sen sijaan antaa vahingonilon kukkia kaikessa suloudessaan. "
(Lähde: Toim. Linder Marja-Liisa, Saloniemi Marjo-Riitta, Krötzl Christian, "Ristin ja Olavin kansaa, Keskiajan usko ja kirkko Hämeessä ja Satakunnassa", Bellaprint Oy/Karisto Oy, Tampereen museoiden julkaisuja 55, 2000, s. 88-89.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti