Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 35. Pohjan kirkko

Pohjan kirkko oli hauskannäköinen ulkopuolelta, kun yksi osa oli valkoiseksi rapattua seinää ja muu harmaata kiveä. Sisätilat eivät hätkähdyttäneet, kun maalauksia ei ollut muita kuin vihkiristejä. Hieman epäsymmetristä, sanoi opas salin holvauksesta. Sitä ei maallikko olisi itsekseen älynnyt, mutta kun sanottiin, niin huomasihan sen, että pohjoislaiva oli paljon kapeampi kuin etelälaiva. Se teki kirkkosalista paljon viehättävämmän. Miksi se oli niin tehty, oliko tarkoituksena omaperäisyys vai oliko rakentamiseen tullut muutoksia matkan varrella? Kuka tietää...

Mutta saarnastuolin reunoilla huomasin kyllä hauskat ja tuimat enkelit. Miksi ihmeessä niillä oli noin tuimat, jopa yrmeät ja melkein vihaiset ilmeet? Nehän olivat enkeleitä, vai olivatko? Jätin ne rauhaan murjottamaan itsekseen ja menin ihailemaan herkkää Pietá -veistosta, joka oli 1400-luvulta säilynyt tähän päivään. Kirkkojen puisia veistoksia katsellessa oli vaikea välillä kuvitella niitä keskiaikaisissa asuissaan eli kokonaan värillisiksi maalattuina, sillä minulle juuri tämä paljas puun pinta toi esiin patsaan herkkyyden ja syvyyden. Nykyihmisen maailma on niin värikylläinen, että kaipaa yksinkertaisuutta. Keskiajan ihminen eli erilaista arkea ja kivikirkot olivat ainoa paikka, missä tavallinen ihminen pystyi kokemaan tuota uskomatonta väriloistoa. Värit veistoksissa olivat varmasti lisänneet niiden arvokkuutta ja puhuttelevuutta.