Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 27. Naantalin kirkko

Matkasin Naantaliin luostarielämää tunnelmoimaan. Olisipa koko luostari vielä olemassa, mutta valitettavasti birgittalaisluostari oli Naantalissa vain sen perustamisesta 1443 aina sen viimeisen nunnan kuolemaan 1591. Luostarirakennukset purettiin 1600-luvun alussa ja ainoa luostarin aikaisista rakennuksista jäljellä oli Naantalin kirkko. Kirkon suuruus ja jyhkeys yllätti ja hiljensi. Kuinka vaikuttavaa oli laskeutua ovesta tultaessa muutama porras alaspäin varsinaiseen kirkkosaliin. Tuo ylempi osa oli ollut luostariaikaan pääalttari, koska Birgitan sääntöjen mukaan pääalttarin takana tuli olla "hiljaista vettä" eli tässä tapauksessa se oli länsipäädyn takana aukeava meri. Keskiajalla kirkon ympärillähän ei ollut puustoa, joten näkymä merelle oli täysin avoin.

Hyvä opas kertoi luostariajoista ja siitä, kuinka nunnat saivat tulla pääalttarille vain kaksi kertaa ns. armon ja kunnian portin kautta eli kun antoivat luostarilupauksen ja kun heidät siunattiin haudanlepoon. Kirkossa oli tarkka paikkajako niin, että nunnat istuivat pohjoisella lehterillä, munkit eteläisellä lehterillä ja kirkon lattiataso oli varattu seurakunnalle ja pyhiinvaeltajille. Alueen nunnat ja munkit viljelivät lääkeyrttejä ja mm. humalaa. Lisäksi heillä oli oma panimo ja määräyksenä kuulemma oli, että vain kaksi kannullista olutta (eli 2 x 2,5 l) sai juoda päivässä! Mielenkiintoista! Ei tainnut olut olla yhtä vahvaa kuin tänä päivänä...

Kalkkimaalauksia ei kirkossa juuri ollut, muutamia kirjaimia näin ja erityisesti minua kiehtoivat vihkiristien yläpuolella olevat Kristuksen kasvokuvat. Aikaisemmin en ollut vastaaviin törmännyt. Kristuksen kasvot voi kohdata myös ainutlaatuisessa ja herkässä puuveistoksessa sekä kirkon ulkopuolella kuori-ikkunan yläpuolella maalatussa kuvassa. Mitä ne merkitsevät? Ruotsin Vadstenassa oli birgittalaisten emäluostari, jonka rukouskirjasta löytyy seuraava teksti:
 "Kun luet tätä kirjoitusta samalla katsellen kuvaa, niin Kristuksen lempeyden ansiosta et tule sinä päivänä pelkäämään vihollisia, vaan olet vaeltava turvallisena pahansuopien kasvojen häiritsemättä."
(Setälä Päivi, Ahl Eva (toim.), "Pyhä Birgitta - Euroopan suojeluspyhimys", Otavan kirjapaino Oy, Keuruu 2003, s. 116-117)

Kirkossa oli nähtävillä harvinainen ja mielenkiintoinen esine eli sakramenttikaappi, jossa oli säilytetty siunattua ehtoollisleipää. Tämän esineen restaurointi eli "kaunistus barbaarisella maalaismaulla" sai Emil Nervanderin tuohtumaan vuonna 1872:

"Rautaristikon ympäröimän kaapin yläpuolella kohoaa goottilainen tornimainen huippu, jossa on kolme polveketta. Jokaista niistä ympäröi runsaat koristeet, joista aikojen kuluessa useita lienee mennyt hukkaan. Kun muutamia vuosia sitten tehtiin seurakunnalle kunniaksi oleva päätös restauroida tämä taidemuisto, jätettiin työ, valitettavasti, ilman asiaa ymmärtävän henkilön valvontaa ensimmäiselle parhaalle puusepälle. Hyvän tahdon tuli nyt korvata tuhoutuneet osat. Kirveellä veistettiin joitakin uusia koristeita, jotka muun muassa läpileikkaustyönä esittävät kirjaimia J.L.S ja vuosiluvun 1869, minkä kaiken tulee osoittaa, että työn restaurointi mainittuna vuonna on pitäjänpuusepän tekemä ja alkukirjaimet kertovat hänen nimensä. Voi kuvitella, kuinka hyvältä tämä näyttää katolisten kaiverrusten ja kuvioiden sekä puhtaasti goottilaisten koristeiden keskellä. Ja jotta saataisiin kokonaisuus vielä iloisemmaksi ja miellyttävämmäksi on jokaiseen polvekkeeseen kiinnitetty keisarinvihreitä lehtivanoja, joiden huipuissa tiilenpunaiset tulppaanit näyttävät maailmalle hehkuvan voimansa!"
(Nervander Emil, "Kesämatkoja Suomessa, Ahvenanmaalla ja Turun seudulla", WS Bookwell Oy, Porvoo 2010, s. 197-198)

Luostarilla lienee ollut vilkas kirjallinen tuotanto ja tunnetuin kirjoittajista oli veli Jöns Budde, joka vaikutti luostarissa ainakin 1450-luvun lopulta 1490-luvun alkuun ja käänsi nunnille kirjoja ja tarinoita luettavaksi latinasta ruotsiksi. Pappisveljien tehtävänä olikin saarnaaminen, jumalanpalvelusten hoitaminen ja kirjoitustyö, kun nunnat huolehtivat arkisemmista asioista. Kirkossa esillä oleva luostarin pienoismalli oli kiehtovaa katseltavaa ja antaa aika hyvän kuvan siitä, millaista siellä on aikanaan ollut. Onneksi elämä ei ole tyystin kadonnut luostarialueelta ja pihamaalla kävellessäni voin asitia luostariajan rauhallisen tunnelman.