Päiväni alkoi aurinkoisena ja lämpöisenä, mutta hieman tuulisena, joka toi minulle hieman lisäjännitystä. Minkälaiset aallot isoilla selillä on, keinuuko laiva, tuleeko huono olo? Tämä unohtui varsin pian, sillä kävellessäni Tampereella Mustanlahden sataman mukulakivillä kohti Tarjannetta oloni oli kuin lapsena joulupukkia odotellessa. Kello lähestyi kymmentä. Istahdin yläkannelle laivan takaosaan ja odotin malttamattomana lähtöä.
Laivan pilli huusi lähdön merkiksi. Matka voi alkaa. Tampere jäi taakse, sen silhuetti pieneni pienenemistään ja lopulta hävisi kokonaan näkyvistä. Jos kaipaa stressitöntä olotilaa, niin suosittelen tätä risteilyä. Laivan kannen penkillä istuessa, hitaasti ohi lipuvia maisemia katsellessa ei voi kun rauhoittua. Mihinkään ei ole kiire, mitään ei tarvitse tehdä, aika pysähtyy tuohon hetkeen. Mieli tyhjenee ylimääräisestä. Aurinko teki tuhansin timantein sädehtivää siltaa aaltojen keskelle ja tuuli pörrötti hiuksiani. Taivas oli pilvetön, se oli kuin tyhjentynyt mieleni, vain nautti olostaan.
Tällä matkalla laivalla ei ollut liikaa ihmisiä, joka minun kannaltani oli hieno juttu, laivayhtiön kannalta ei ehkä niinkään. Sain olla omissa oloissani, hiljaisuudessa (koska laivan tasainen käynti ei minua häirinnyt), rauhassa, vain etäistä puheensorinaa, muutama ohitseni vaeltava matkustaja ja jotenkin seesteinen tunnelma. Tuon alkutaipaleen voi keskittyä oman itsensä rauhoittamiseen maisemassa olemiseen, sillä noilla isoilla selillä ei maisemat vaihtuneet kovinkaan erilaisiksi. Siihen malttoi jäädä olemaan, todellakin vain olemaan.
Muroleen kanavalla vasta huomasin, että laivassamme oli hanuristi, Tapani Luojus. Hän kertoikin olevansa tänä kesänä aina perjantaisin ja lauantaisin viihdyttämässä matkustajia. Voiko olla suomalaisempaa kuin hyvä harmonikansoitto järvellä kansallismaisemien keskellä! Ihana yllätys! Muroleen jälkeen tuli välillä niin kapeita paikkoja, että epäilin laivan edes mahtuvan niistä. Ja aina pilli soi ennen kuin tultiin kapeisiin kohtiin tai satamiin. Siihen ääneen en kyllästy.
Maisemat tulivat lähemmäksi ja kesämökkien laitureille juoksi pikkulapsia innoissaan heiluttamaan meille. Hymyilin ja heilutin yhtä innokkaasti takaisin. Sitten paistettu lohi ja perunamuusi kutsuivatkin jo. Siinä maukkaasta lounaasta nauttiessani ohitimme paikan, jossa kallioon oli tehty kaksi maalausta. Tarinan mukaan toisen niistä olisi maalannut Akseli Gallen-Kallela (Kirnuava akka) ja toisen Hugo Simberg (Alaston nainen). Kuvia oli joka tapauksessa jouduttu korjaamaan useita kertoja, joten tuskin niissä oli paljoakaan alkuperäistä. Olin juuri syömässä kun tuon paikan ohitimme, joten oviaukosta näin vilauksen kuvista, olivat aika haalistuneita Mutta siinä kalliolla nuo herrat ovat ehkä joskus istuneet ja jutelleet keskenään, että mitä jos maalattaisiin tuohon kallioon jotain.
Noita vesiä oli niin monet taiteilijat, runoilijat, muusikot ja kirjailijat matkanneet ja nyt minä olin yksi heidän joukossaan. Ruoveden laivalaiturilla pyörähdettiin seuraavaksi, olivat näköjään uusineet uimarannan hyppytelineen. Sieltä matka jatkui Virroille. Yritin edelleen istua ulkona kannella, kun kerrankin siihen oli mahdollisuus, mutta tuuli oli välillä aika kova ja vilu meinasi yllättää. Onneksi kahvilan puolella voi käydä välillä lämmittelemässä. Ja siinä kahvilan edessä harmonikka jälleen soi.
Jälleen laivan pilli soi. Tultiin seuraavaan kapeikkoon. Tarjanne sujahti siitä kuin vettä vaan. Noihin Iso-Mustasaaren maisemiin Akseli Gallen-Kallelakin oli sijoittanut Aino-maalauksensa. Enkä ihmettele! Olisikohan tuohon maisemaan jäänyt ripaus Gallen-Kallelan taikaa, josta minäkin saisin osani. Aina voi toivoa.
Laiva jaksoi vain taistella tuulta vastaan. Maisema tuli välillä niin lähelle, että melkein voi koskettaa puita. Vaikka väylällä ei välillä leveyttä ollutkaan, niin syvyyttä kyllä piisasi. Vihreän sävyt vaihtelivat auringon valon mukaan ja välillä vihreyden keskeltä pilkisti punatiilinen savupiippu tai punainen mökki. Kun Virroille tultaessa pilli soi viimeisen kerran, oloni oli haikea. Matkani oli loppumassa, aivan liian aikaisin. Mutta lupaan tehdä tuon matkan vielä uudestaan. Monta kertaa.
Pari faktaa lopuksi: risteilyn voi tehdä vaikka vain Ruoveteen asti, mutta tämä koko matka Tampereelta Virroille kesti noin 8 tuntia ja takaisin Tampereelle pääsi bussilla suoraan satamasta. Risteily, lounas laivalla ja bussimatka olivat aikuiselta yhteensä 89 e/hlö. Suosittelen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti