Risteily höyrylaiva s/s Ukkopekalla

Kovan helleviikon jälkeen oli ihanan vilpoisaa eilen matkata Turkuun ja lähteä risteilemään höyrylaiva s/s Ukkopekalla Turusta Naantaliin ja takaisin. Ukkopekka on alun perin ollut nimeltään s/s Turku ja se rakennettiin Helsingissä v.1938. Laiva toimi aluksi silloisen Suomen Merenkulkuhallituksen Turun luotsipiirin tarkastusaluksena, välillä osallistui talvi- ja jatkosotaan ja jatkoi tarkastusaluksena aina vuoteen 1979 asti. Vuonna 1986 se siirtyi yksityiseen omistukseen ja välttyi näin romuttamiselta. Laivan nimeksi muutettiin s/s Ukkopekka. Nykyään sen koti on Aurajoen rannalla ja siellä se nytkin odotti valmiina ottamaan uusia asiakkaita kyytiinsä.

Vaikka laivan historiaan ei kuulukaan pitkä matkustajien kuljettaminen eikä sama nostalginen tunnelma kuin ehkä Tarjanteella sain kokea, niin oma historiansa sillä kuitenkin on ja on hienoa, että tätä rannikkoa pääsee tällainen maakrapukin kokemaan mereltä käsin. Selvästi nämä risteilyt ovat suosittuja, sillä matkan voi tehdä myös niin, että jää Naantaliin muutamaksi tunniksi ja tulee vasta myöhemmällä vuorolla takaisin, sillä laiva tekee tuon matkan molempiin suuntiin kaksi kertaa päivässä ja yksi matka kestää vain vajaat 2 tuntia.

Höyrylaivan pilli soi ja matka voi alkaa. Laiva mainostaa matkaa untuvanpehmeällä matkankululla ja sitähän höyrylaivojen meno on. Vähän kääntyessä kallistutaan, mutta muuten meno on ihanan rauhallista ja tasaista. Matkustajia ei hurmata vauhdilla, vaan hitaasti lipuvalla matkalla, jossa on aikaa nauttia niin lounaasta kuin maisemista.

Aurajoen vartta kulkiessa kohtasi hyvin konkreettisesti menneen ja nykyisyyden. Oikealla puolella oli Suomen Joutsen ja Turun linna kaikessa upeudessaan sekä historiaa huokuvissa raameissaan ja vasemmalla rannalla kohosi uusia kerrostaloja vieri vieressä ja lisää sekä fiinimpää rakennettiin koko ajan. Aurajoen rannan omintakeinen hieno tunnelma ei yllä enää tuonne asti.

Nostalginen tunnelma palasi, kun ohitimme Ruissalon upeita puuhuviloita uimakoppeineen.

Siinä kohtaa minua odotti lounas, jonka olin jälleen varannut etukäteen. Eihän nämä matkat olisi mitään, jos en samalla testaisi myös ruokailua ja kertaakaan se ei ole ollut pettymys. Eikä nytkään. Salonki ei ollut iso, joten pöydät olivat aika tiiviisti ja istumatilaa jäi aika vähän. Mutta ruokailun etukäteen varanneena minua odotti pöytä omalla nimellä ja siinä oli tuoreita kukkia maljakossa luomassa viihtyisyyttä. Tuuletusräppänän pöydän kohdalla sai avattua veivaamalla ja sitten kaikki olikin kohdillaan.

Nautinnollisen aterian jälkeen menin takaisin ulkokannelle katselemaan maisemia. Merimaisema on karumpaa kuin järvimaisema, näkymät ovat kauemmas, tuoksu erilainen ja vesikin eriväristä. Mutta sama rauha on molemmissa. Erno Paasilinna kuvailee saaristomaisemaa runollisemmin:

"Sileitä kallioita, veden huuhtomia kivikoita, kallioiden lomassa pieniä nurmikoita ja merenrannan kasveja, joita et muualla tapaakaan. Ehkä joukossa on uusikin tulokas, joka saariston ulkorajassa on ensimmäiseksi maihin astunut, jatkaakseen täältä matkaa sisämaahan. Kallioiden liepeet on aallokko huuhtonut moitteettoman puhtaiksi, vieläpä puhdistanut niitä limasta kappaleen matkaa vedenpinnan alapuolellekin. Myrskyllä hyökyaalto paljastaa syvältä kallion juuria ja pyyhkii taas korkealta kuivaa maata. Rannalla on aallokko hieronut pyöreiksi mukulakivet ja latonut ne somaan järjestykseen, ikäänkuin katulaskokseksi. Hiekat se on kaartanut kauniiksi rantareunoiksi, imemästään vedestä ne ovat kiintyneet ja kannattavat kävellä, matala jalanjälki tuota pikaa jälleen vettyy ja sulaa umpeen."
(Paasilinna Erno, "Matkoja vanhassa Suomessa", Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1990, s.187)

Ennen Naantaliin tuloa maisema muuttui karuksi teollisuusalueeksi, torneiksi, nostureiksi, möhkälerakennuksiksi, harmaaksi massaksi.

Ja pian sen jälkeen kontrastiksi kurvasimme kohti Naantalin aurinkoista satamaa. Vilkutimme ensin Kultarantaa kohti, sillä presidentti näyttäisi olleen kotona ja sataman vieressä minua tervehti myös tuttu Naantalin keskiaikainen kirkko. En tiennyt, että laiva tuli aivan vanhan Naantalin korttelien viereen ja näkymä laivasta kaupunkiin oli todella viehättävä, jopa houkutteleva. Minun matkani kuitenkin jatkui saman tien takaisin Turkuun.

Osa matkustajista jäi Naantaliin ja uusia tuli tilalle. Sitten laivan pilli soi jälleen lähdön merkiksi ja höyryä tuprusi piipusta.

Matkanteko oli auvoista, koska matkasimme nyt myötätuuleen ja aurinko paistoi. Oloni oli lämmin. Tuo oli se oikea tunnelma, jota rakastan. Melkein yksin kannella, ihanat maisemat, hitaasti etenevä matka - sydämeeni laskeutui rauha. Airiston selän laakeat maisemat, yksinäinen punainen rahtialus vain väripilkkuna, vesi kimmelsi tuhansin tähdin - tuohon olotilaan olisin halunnut jäädä. Liian nopeasti saavuimme Turkuun.

Vielä faktat: www.ukkopekka.fi, meno-paluulippu Turku-Naantali-Turku oli 28 e aikuiselta ja lounas 13,90 e.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 30. Turun Koroisten piispankirkko

Maarian kirkkoa vastapäätä lähti hiekkatie, josta pääsi Turun Koroisten piispankirkon paikalle. Siinä on sijainnut kirkko jo 1200-luvulla ja siitä merkkinä paikalla oli risti ja hieman pohjakivetystä. Miten mahtavalla paikalla se on sijainnutkaan ja istuessani siinä yhdellä päätykivellä, tunsin olevani näiden kiertämieni kirkkojen alkulähteillä. Tunsin paikan pyhyyden ja suuruuden. Ihmisiä oli siellä piknikillä tai lukemassa kirjaa - rauhallisina ja onnellisina. Jotenkin se paikka sai hymyn huulille.

Mieleeni nousi Juha Ruusuvuoren kirjoittama romaani Ryöstetty pyhimys, jonka tarina sijoittuu vuoteen 1299:

"Jokivarressa kirkon takana vankkurimme juuttuivat uriin, eikä killan pieni hevonen saanut niitä liikahtamaan. Päästin hevosen irti jotta se voisi palata talliinsa. Jatkoimme jalan lauttapaikalle. Kulkijoita ei näkynyt, tähän aikaan ihmiset olivat messuissa, joita pidettiin kolmessa kirkossa pyhimysten muistoksi. Räntämäen lautturia ei näkynyt joten sauvoimme itsemme joen ylitse Koroisten niemelle. Piispankartanoa ja vanhaa kauppapaikkaa ympäröivä hirsivarustus oli pahoin lahonnut. Satama oli mutasärkkien madaltama. Vanha kapulitalo oli puusta, sen tuohikatto lonkotti ja alushirret olivat tummat mädästä. Kapitulin uusi kivirakennus Unikankareella ei ollut täysin valmis, joten kaniikit kokoontuivat tässä talonrähjässä. Messun ääni kantautui pienestä kirkosta, muutama väsynyt nihti nojaili porttiin ja porsaat juosta vilistivät varustuksen päällä."
(Ruusuvuori Juha, Ryöstetty pyhimys, WSOY:n graafiset laitokset, Juva 1995, s. 136)

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 29. Maarian kirkko

Kun astuin sisälle Maarian kirkkoon, suustani pääsi Vau! ja Mahtavia! En nähnyt mitään muuta kuin niitä upeita rakentajien tekemiä maalauksia pitkin kattoa ja seiniä. Ne olivat yksittäisiä ja täysin omanlaisiaan. Ja kaikki eivät todellakaan olleet uskonnollisia! Hm! Voi sitä löytämisen riemua, kun niitä tutkailin.

 

Kirkon opas oli vielä niin mahtava, että päästi minut käymään ylhäällä lehterillä kuvia katsomassa. Naama loistaen kiersin kuvan luota toiselle ja tunsin leijuvani pilvissä. Voiko tuollaisiin kuviin koskaan kyllästyä?

 En olisi malttanut millään lähteä pois, mutta yllättävä kirkkoherran ei-suopea suhtautuminen "turisteihin" latisti tunnelman ja koko tuon kiertelyn ainoa negatiivinen asia jäi painamaan hieman mieltäni. Onneksi löysin tännekin yhden jättiläistarinan Topeliuksen Maamme -kirjasta, joten tunnelma oli pelastettu:

"Toinen jättiläinen istui hajareisin Maarian kirkon harjalla Turun lähellä ja paikkasi kenkiään. Hänen pikilankansa oli niin pitkä, että se ulottui molemmin puolin maahan asti. Sattuipa silloin, että talonpoika tuli rattailla ajaen tietä myöten Turusta päin ja tarttui kiinni pikilangan silmukseen, juuri kun jättiläinen veti ommeltaan kiinni. "Ohoh", sanoi jättiläinen, kun talonpoika hevosineen ja rattaineen tuli ompeleeseen, "mistähän rikkoja pikilankaani tarttui? Mutta en minä viitsi solmua avata." Sitten hän lyödä naputteli vasarallaan päälle ja sanoi: "Kyllä siihen nyt tuli vähäinen pahkura!"
(Topelius Sakari, Maamme-kirja, Werner Söderström Osakeyhtiön laakapaino, Porvoo 1951, s. 141)

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 3. Turun tuomiokirkko

Matkani jatkui Turkuun, Suomen suurinta keskiaikaista kirkkoa ja myös Suomen ainoaa keskiaikaista katedraalia katsomaan. Aurajoki väreili hiljalleen ohjaten kulkuani heräävän kaupungin kaduilla. Tiilestä rakennettu Turun tuomiokirkko kohosi kohti taivasta mahtavana ja lähestyessäni sitä se sai minut tuntemaan itseni todella pieneksi. Ehkä se on ollut tarkoituskin, saada kansalaiset tuntemaan itsensä nöyriksi ja pieniksi uskon voiman edessä. Kunnioitus hiljentää...

My travel continued to Turku, to see the largest Medieval church of Finland, which also happens to be the only Medieval cathedral of Finland. The river Aura rippled slowly, guiding my walk in the streets of a waking city. Built from bricks, the mighty Cathedral of Turku  ascends towards the sky as I came closer. It got me feeling very small. 

Ovesta sisään astuessani mieleeni muistui Topeliuksen sanat Maamme-kirjassa:
"Idän puolella, vastapäätä isoa ovea, oli pääkuori ja pääalttari. Siinä säilytettiin Pyhän Henrikin luut hopealippaassa. Siinä olivat kirkon kalliit ehtoollisastiat, Vapahtajan, Neitsyt Maarian, Pyhän Henrikin ja muiden pyhimysten kullatut kuvat. Siinä paloi paksuja vahakynttilöitä hopeisissa kynttilänjaloissa, ja piispa itse tai hänen tuomiorovastinsa luki messun. Kirkon kummallakin sivuseinustalla oli kaikkiaan 16 sivuosastoa eli kappelia, kussakin eri alttari, rippituoli ja oma pappi. Joskus juhlapäivinä toimitettiin ripitystä ja messuttiin yht'aikaa pääkuorissa ja kaikissa sivukappeleissa. Juhlallinen hämärä vallitsi tuossa suuressa kirkossa, jossa oli vain pienet, värikkäät ikkunaruudut. Kynttilät paloivat, pyhät savut täyttivät ilman, kuoripojat lauloivat, urut soivat, papit lukivat latinalaisia messujaan ja pirskottivat vihkivettä polvistuneen kansan päälle. Penkkejä ei ollut, kaikkien täytyi seistä tai kumartua polvilleen. Hartaat ihmiset tekivät ristinmerkin, supisivat latinalaisia rukouksia."
(Topelius Sakari, "Maamme-kirja", Werner Söderström Osakeyhtiön laakapaino, Porvoo, 1951, s.248-249)

Kirkon käytävillä mielikuvitukseni heräsi eloon. Sivuikkunoista kajastava valo leikki varjojen kanssa muodostaen vaikuttavia ja upeita kontrasteja seinälle. Voin  kuulla puheensorinan ympärilläni, haistaa kynttilät ja suitsukkeet sekä nähdä silmissäni niiden luoman tunnelman varjoineen. Voin nähdä niin ylpeyden ja mahdin kuin nöyryyden ja pelon. Kirkon menneisyys heräsi eloon ja sitä oli vaikea vastustaa.

My imagination awokened in the hallways of the cathedral. The light shining from the side windows played with the shadows, forming impressive and magnificent contrasts on the wall. I could hear the hum of voices all around me, smell the candles and the incense and see both pride and might, as well as humility and fear. The history of the cathedral came to life and it was difficult to resist.

Vaikka kirkon sivukappelit ihastuttivat hautamuistomerkeillään ja omilla tarinoillaan, kirkossa ei voinut olla huomaamatta pääkuorissa olevia maalauksia. Ne ovat Suomen ensimmäiset freskot eli märälle kalkkilaastipinnalle maalatut kuvat. Tuomiokirkon freskot on maalattu vuosina 1850-1854. Niiden kuvaohjelma sisältää mm. kaksi suurta historiamaalausta, jotka ovat aiheiltaan ja toteutukseltaan yllättäen erittäin kansalliset: Piispa Henrik kastaa suomalaiset ja Mikael Agricola ojentaa suomenkielisen Raamatun Kustaa Vaasalle. Mutta kuka on maalari?

Robert Wilhelm Ekman (1808-1873)
Hän syntyi Uudessakaupungissa, opiskeli ensin kotimaassa Gustaf Wilhelm Finnbergin johdolla ja sitten Tukholman taideakatemiassa sekä Ranskassa ja Italiassa. Hän sai Ruotsin taideakatemian hovi- ja historiamaalarin arvonimen vuonna 1844 ja palasi Suomeen vuonna 1845 aloittaakseen Turun tuomiokirkon freskojen maalaustyön. Hän toimi myös Turun piirustuskoulun opettajana 1846-1873. Ekman oli erittäin kiinnostunut Kalevalasta ja hänen nimekkäin teoksensa onkin Väinämöisen soitto (1866). Hänen maalaamiaan alttaritauluja löytyy muistakin kirkoista.

The frescos of the cathedral have been painted in the years 1850 to 1854 by painter Robert Wilhem Ekman. 

Jyhkeiden seinien suojaamana oli helppo uppoutua ympäröivän historian luomiin mielikuviin. Kirkko on kokenut monta tappiohetkeä, mutta aina se on kohonnut entistä ehompana ja mahtavampana, Minun on pakko ottaa tähän vielä toinen ote Topeliuksen Maamme-kirjasta, sillä tämä tarina Turun palosta on tosi ja niin surullinen:

"Vanha Turku, joka samaan aikaan lakkasi olemasta maamme pääkaupunkina, kukoisti vielä kauppoineen, tuomiokapituleineen ja akatemioineen. Se oli Suomen suurin ja parhaiten rakennettu kaupunki, asukasluku oli 13 000, kun hirveä tulipalo 4 päivänä syyskuuta 1827 näytti aikovan hävittää Turun maan pinnalta.
Oli lauhkea syyspäivä, taivas puoliselkeä, vieno luodetuuli. Illalla klo 9 lyömältä, kun Turun porvarit menivät levolle, alkoivat kellot läpätä tuomiokirkon tornissa. Palvelustyttö teurastaja Hellmanilla Aningaisten kadun varrella, Aurajoen oikealla puolella, oli puhdistanut talia; - tali syttyi tuleen, ja tämä puutalo rupesi palamaan. Tunnin kuluessa oli koko Aningaisten seutu ilmitulessa. Joki on meitä suojeleva, arveli Turun parhaiten rakennettu ja rikkain osa joen vasemmalla puolella. Sinne vietiin kaikki pelastettu tavara, siellä luulivat kaikki olevansa turvassa, ei kukaan ajatellut lentäviä kipinöitä, ja ylioppilaat, jotka usein ennen olivat olleet reippaimmat tulipalon sammuttajat, eivät olleet vielä kaupungissa näin aikaisin syksyllä. Silloin, kello 10:n aikana, siihen asti hiljaisena pysynyt tuuli kiihtyi vinkuvaksi myrskyksi ja viskasi kipinöitä joen yli professori Hällströmin kaksikerroksisen talon katolle. Se alkoi palaa, tulenliekit levisivät kaupungin keskustaan, ja hetken kuluttua oli kaikki yhtenä tulimerenä.
Vanhan tuomiokirkon ikkunat kimaltelivat tulen hohteessa. Sen tervattu paanukatto syttyi tuleen ja paloi niinkuin tuohi. Liekit luikertelivat alas hautaholveihin asti, tuprahtivat tornin ristikon kautta ylös, sulattivat sen kuparikaton, ajoivat naakat pesistään ja leimahtivat tornin aukoista sanomattoman korkealle ilmaan. Kello oli silloin lähes 11 yöllä. Nyt ei enää saattanut ajatellakaan sammuttamista. Tuli oli niin ankara, että vesi joessa lämpeni ja kaukaistenkin rakennuksien ikkunalasit sulivat kuumuudesta. Aurajoen silta paloi. Puoleksi palaneita papereita, seteleitä, makuuvaatteiden höyheniä lenteli aina Sauvoon saakka, neljän peninkulman päähän kaupungista. Kaikkialla oli sanomaton sekasorto. Moni muutti viidesti tai kuudesti pelastamansa vähät tavarat, mutta tuli kiirehti jäljessä ja otti joka kerran osan tähteistä. Useat sadat perhekunnat viettivät unettoman yön pelloilla tullien ulkopuolella. Vasta myöhään seuraavana päivänä asettui tuli, mutta se kyti vielä kekäleissä koko viikon. Silloin oli tuskin kahdeksatta osaa jäljellä vast'ikään niin kukoistavasta Turusta. Vanhingot olivat suunnattoman suuret."
(Topelius Sakari, "Maamme-kirja", Werner Söderström Osakeyhtiön laakapaino, Porvoo, 1951, s. 371-372)