Risteily höyrylaiva s/s Ukkopekalla

Kovan helleviikon jälkeen oli ihanan vilpoisaa eilen matkata Turkuun ja lähteä risteilemään höyrylaiva s/s Ukkopekalla Turusta Naantaliin ja takaisin. Ukkopekka on alun perin ollut nimeltään s/s Turku ja se rakennettiin Helsingissä v.1938. Laiva toimi aluksi silloisen Suomen Merenkulkuhallituksen Turun luotsipiirin tarkastusaluksena, välillä osallistui talvi- ja jatkosotaan ja jatkoi tarkastusaluksena aina vuoteen 1979 asti. Vuonna 1986 se siirtyi yksityiseen omistukseen ja välttyi näin romuttamiselta. Laivan nimeksi muutettiin s/s Ukkopekka. Nykyään sen koti on Aurajoen rannalla ja siellä se nytkin odotti valmiina ottamaan uusia asiakkaita kyytiinsä.

Vaikka laivan historiaan ei kuulukaan pitkä matkustajien kuljettaminen eikä sama nostalginen tunnelma kuin ehkä Tarjanteella sain kokea, niin oma historiansa sillä kuitenkin on ja on hienoa, että tätä rannikkoa pääsee tällainen maakrapukin kokemaan mereltä käsin. Selvästi nämä risteilyt ovat suosittuja, sillä matkan voi tehdä myös niin, että jää Naantaliin muutamaksi tunniksi ja tulee vasta myöhemmällä vuorolla takaisin, sillä laiva tekee tuon matkan molempiin suuntiin kaksi kertaa päivässä ja yksi matka kestää vain vajaat 2 tuntia.

Höyrylaivan pilli soi ja matka voi alkaa. Laiva mainostaa matkaa untuvanpehmeällä matkankululla ja sitähän höyrylaivojen meno on. Vähän kääntyessä kallistutaan, mutta muuten meno on ihanan rauhallista ja tasaista. Matkustajia ei hurmata vauhdilla, vaan hitaasti lipuvalla matkalla, jossa on aikaa nauttia niin lounaasta kuin maisemista.

Aurajoen vartta kulkiessa kohtasi hyvin konkreettisesti menneen ja nykyisyyden. Oikealla puolella oli Suomen Joutsen ja Turun linna kaikessa upeudessaan sekä historiaa huokuvissa raameissaan ja vasemmalla rannalla kohosi uusia kerrostaloja vieri vieressä ja lisää sekä fiinimpää rakennettiin koko ajan. Aurajoen rannan omintakeinen hieno tunnelma ei yllä enää tuonne asti.

Nostalginen tunnelma palasi, kun ohitimme Ruissalon upeita puuhuviloita uimakoppeineen.

Siinä kohtaa minua odotti lounas, jonka olin jälleen varannut etukäteen. Eihän nämä matkat olisi mitään, jos en samalla testaisi myös ruokailua ja kertaakaan se ei ole ollut pettymys. Eikä nytkään. Salonki ei ollut iso, joten pöydät olivat aika tiiviisti ja istumatilaa jäi aika vähän. Mutta ruokailun etukäteen varanneena minua odotti pöytä omalla nimellä ja siinä oli tuoreita kukkia maljakossa luomassa viihtyisyyttä. Tuuletusräppänän pöydän kohdalla sai avattua veivaamalla ja sitten kaikki olikin kohdillaan.

Nautinnollisen aterian jälkeen menin takaisin ulkokannelle katselemaan maisemia. Merimaisema on karumpaa kuin järvimaisema, näkymät ovat kauemmas, tuoksu erilainen ja vesikin eriväristä. Mutta sama rauha on molemmissa. Erno Paasilinna kuvailee saaristomaisemaa runollisemmin:

"Sileitä kallioita, veden huuhtomia kivikoita, kallioiden lomassa pieniä nurmikoita ja merenrannan kasveja, joita et muualla tapaakaan. Ehkä joukossa on uusikin tulokas, joka saariston ulkorajassa on ensimmäiseksi maihin astunut, jatkaakseen täältä matkaa sisämaahan. Kallioiden liepeet on aallokko huuhtonut moitteettoman puhtaiksi, vieläpä puhdistanut niitä limasta kappaleen matkaa vedenpinnan alapuolellekin. Myrskyllä hyökyaalto paljastaa syvältä kallion juuria ja pyyhkii taas korkealta kuivaa maata. Rannalla on aallokko hieronut pyöreiksi mukulakivet ja latonut ne somaan järjestykseen, ikäänkuin katulaskokseksi. Hiekat se on kaartanut kauniiksi rantareunoiksi, imemästään vedestä ne ovat kiintyneet ja kannattavat kävellä, matala jalanjälki tuota pikaa jälleen vettyy ja sulaa umpeen."
(Paasilinna Erno, "Matkoja vanhassa Suomessa", Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1990, s.187)

Ennen Naantaliin tuloa maisema muuttui karuksi teollisuusalueeksi, torneiksi, nostureiksi, möhkälerakennuksiksi, harmaaksi massaksi.

Ja pian sen jälkeen kontrastiksi kurvasimme kohti Naantalin aurinkoista satamaa. Vilkutimme ensin Kultarantaa kohti, sillä presidentti näyttäisi olleen kotona ja sataman vieressä minua tervehti myös tuttu Naantalin keskiaikainen kirkko. En tiennyt, että laiva tuli aivan vanhan Naantalin korttelien viereen ja näkymä laivasta kaupunkiin oli todella viehättävä, jopa houkutteleva. Minun matkani kuitenkin jatkui saman tien takaisin Turkuun.

Osa matkustajista jäi Naantaliin ja uusia tuli tilalle. Sitten laivan pilli soi jälleen lähdön merkiksi ja höyryä tuprusi piipusta.

Matkanteko oli auvoista, koska matkasimme nyt myötätuuleen ja aurinko paistoi. Oloni oli lämmin. Tuo oli se oikea tunnelma, jota rakastan. Melkein yksin kannella, ihanat maisemat, hitaasti etenevä matka - sydämeeni laskeutui rauha. Airiston selän laakeat maisemat, yksinäinen punainen rahtialus vain väripilkkuna, vesi kimmelsi tuhansin tähdin - tuohon olotilaan olisin halunnut jäädä. Liian nopeasti saavuimme Turkuun.

Vielä faktat: www.ukkopekka.fi, meno-paluulippu Turku-Naantali-Turku oli 28 e aikuiselta ja lounas 13,90 e.