Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 86. Kaarlelan kirkko

Kaarlelan kirkolle Kokkolassa tultaessa valokuvaajia pyöri oven vieressä. Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Väkisinkin nousi mieleen, että ei kai taas hautajaiset. Uskaltaakohan sisälle mennäkään? Varovasti hiivin toisten perässä ja kuulin, että siellä oli illan tulevan kamarimusiikkikonsertin harjoitukset käynnissä. Liettualainen säveltäjäkin oli paikalla harjoituksissa ja eläytyi orkesterin sointiin. Jäin hetkeksi kuuntelemaan ja musiikki oli niin herkkää ja kauniisti soljuvaa, että vei väkisin mukanaan. Illan konsertista tuli varmasti kuulijoille ikimuistoinen. Harmi, ettei minulla ollut aikaa jäädä sitä kuuntelemaan.

En siis päässyt sielläkään sisällä kiertelemään etten häiritsisi harjoituksia, mutta sain nähdä edes yleisvaikutelman ja se kyllä riitti. Kirkko oli nimittäin uusittu sielläkin täysin, joten oli turha lähteä etsimään keskiaikaisia vaikutteita. Keskiaikaiset kivikirkot ovat saaneet kärsiä monenlaisista muutoksista ja uudistuksista uudelle ajalle tultaessa.

Kun Kustaa Vaasa valitaan kuninkaaksi 1523, alkaa Suomessa reformaation aika. Kuningas on uskonpuhdistuksen kannalla ja kirkon itsenäisyys häviää. Luostarit lakkautetaan ja kirkkojen maaomaisuus sekä arvoesineet takavarikoidaan. Muutokset tapahtuivat kuitenkin hitaasti ja vanhat maalaukset ja puuveistokset saivat vielä olla enimmäkseen rauhassa kivikirkoissamme. Vasta 1600-luvun puolella alettiin katolilaisia elementtejä pitää vääräoppisina ja monen kirkon kalkkimaalaukset peitettiin sekä alttarikaapit vietiin pois. 1700-luvun puolivälissä väestö alkoi kasvaa nopeasti, kirkkoja laajenettiin tai rakennettiin kokonaan uusi kirkko. Hygieniasyistä lattian alle hautaaminen lopetettiin. Valoa saatiin lisää isontamalla ikkunoita ja jopa puhkaisemalla uusia. Lämpöä saatiin ns. ripauuneilla, jotka savullaan ja noellaan mustuttivat kirkon seiniä pahoin. Vasta 1920-luvulla saatiin kirkkoihin keskuslämmitys ja sähkövalo sekä ruvettiin suosimaan vaaleita värejä ja valoisuutta.