Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 77. Kumlingen kirkko

Viimeisenä Ahvenanmaalla halusin käydä Kumlingen kirkossa ja hieman jännitti, ehdinkö sinne ollenkaan ennen kuin piti matkata seuraavalle lautalle. Kun oli ollut tuota huonoa onnea näissä aukioloajoissa. Kirkko oli jännästi keskellä metsää aika sivussa kirkonkylästä eikä edes meri näkynyt vierellä. Sijainti ihmetytti, mutta kirkon ympäristö oli todella esimerkillisen hyvin hoidettu. Siellä oli lummelampi ja jokaisella haudalla oli mitä viehättävimpiä kukkaistutuksia. Lumoavaa!

Olin runsaasti etuajassa paikalla, jos opas sattuisi tulemaan ajoissa. Ja ihana opas saapui paikalle 15 minuuttia etuajassa ja päästi sisälle samalla, kun availi paikkoja. Aivan mieletön tummahehkuinen kuvamaailma aukesi silmieni eteen ja tällaisia värisävyjä en ollut nähnyt missään muualla. Oli mustaa, tummanpunaista, syvää keltaista ja valkoista, kerta kaikkiaan aivan käsittämätön värimaailma!

Maalaukset eivät olleet koskaan olleet piilossa ja siksi olivat niin hyvin säilyneet. Siellä voi eläytyä keskiajan ihmisen kokemiseen todella loistavasti. Näkemistä riitti joka suunnassa ja luulenpa, että noihin kuviin ei kyllästy. Joillekin tuo tumma maailma voi olla ahdistava, mutta minulle se sopi. Sakaristonoven vieressä näki vielä jälkiä seinien pesusta, kun isonvihan aikaan venäläinen sotaväki piti Kumlingen kirkkoa majapaikkanaan ja sytytti nuotioita sisätiloissa. Savun nokeamat maalaukset yritettiin sitten pestä puhtaiksi, mutta huonoin tuloksin, koska osa maalauksista hävisi.

Ei ollut mukavaa yrittää imeä itseensä mahdollisimman paljon tuosta uskomattomasta tunnelmasta, kun tiesi että oli kiire lautalle. Enkä siis ehtinyt huomaamaan mitään muuta kirkosta, kun olin vain niin haltioissani maalauksista ja väreistä. En saanut sanaa suustani, kun olin niin häkeltynyt.

Ei olisi voinut Ahvenanmaan kierros paremmin loppua. Olisi kyllä harmittanut, jos tuo kokemus Kumlingen kirkossa olisi jäänyt kokematta, vaikka se nytkin jäi hyvin lyhyeksi. Sundin kirkko herkkyydellään ja Kumlingen kirkko vahvuudellaan olivat kyllä minulle Ahvenanmaan ehdottomat helmet. Kun tätä Ahvenanmaan saaristoa pitkin matkasin kotiinpäin saaresta toiseen ja lautalta toiselle, ei voinut olla ihastumatta maisemaan. Siksi tähän sopiikin hyvin ranskalaisen Louis Léouzon Le Ducin upea kuvaus 1800-luvun alkupuoliskolta:

"Mikään ei voi olla viehättävämpää kuin kesäinen matka Ahvenanmaan saariston halki! Maisema on täynnä salaperäisyyttä, aurinko luo siihen väsymättä lempeää valoaan kuin lamppu, joka on suljettu himmeänkuultavaan kupuun. Lipuessaan veneessä rantoja pitkin matkamies vaipuu haaveisiin. Jokainen saari ja luoto on kuin graniittimaljakosta kohoava viheriöivä kimppu. Vesi on melankolisen tyyntä; usein se leviää äärettömiin etäisyyksiin, välillä työntyy syrjäiseen poukamaan tai huuhtelee hiljalleen punaisia kallioita tai kukkivia kanervikkoja. Ei kuulu muuta ääntä kuin venemiesten laulua tai veden loiskahduksia kalastajien heittäessä verkkojaan. Illansuussa ilmaantuu joskus taivaanrannalle näkyjä: siellä on näkevinään milloin hauskoja huviloita, vihreitä niittyjä ja varjoisia metsiköitä, milloin feodaalilinnoja nostosiltoineen, torneineen ja valleineen, haarniskoituine ritareineen, hovipoikineen ja ylpeine linnanrouvineen, milloin taas kokonaisia kaupunkeja, tuttuja tai tuntemattomia. Sitten vain kevyt tuulenvire, ja äkkiä kaikki katoaa. Ilmiön tieteellinen nimi on Fata morgana. Kaikista pohjoisista seuduista juuri Ahvenanmaan saaristossa tätä meteorologista ilmiötä esiintyy useimmin."
(Le Duc Louis Léouzon, "Pariisista Pohjantähden alle", Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2001, s. 181)