Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 67. Jomalan kirkko

Ahvenanmaa kutsui! Aikaa oli vain muutama päivä, vaikka kirkkoja oli monta. Onneksi Ahvenanmaalla oli lyhyet välimatkat paikasta toiseen. Erittäin suositeltava kohde kesäreissulle. Ahvenanmaa on sijainnut keskiajalla eri puolilta tulevien vesireittien risteyksessä, joten sinne on rantautunut erilaisia tyylejä ja ne näkyivät kirkkojen ulkomuodoissa ja sisätiloissa. Ahvenanmaa on nähnyt monenlaista kulkijaa aikojen saatossa ja Topelius kirjoittaakin tunnelmallista kuvausta talvisesta kirkkomatkasta Ahvenanmaalla Maamme-kirjassaan:

"Selkeätä talviaamua on sisäsaariston rannoilta ihana katsella. Aamuruskon punaisessa hohteessa kuvastuvat kirkkaaseen jäähän härmäiset koivut ja kuuset. Jos silloin on sunnuntai, näet pyhäpukuisten nuorten miesten luistimilla kiitävän selän poikki, koetellen jäätä pitkillä piikkisauvoilla. Vähän päästä he survaisevat piikkinsä ohueen jääkuoreen, kääntyvät syrjään siinä, missä jää on heikkoa, ja rientävät eteenpäin, missä se on kestävää. Heidän jäljissään seuraavat reissä naiset ja lapset, ja viimeisenä tulevat vanhemmat miehet, jotka lykkäävät rekiä tahi luistelevat omin päin. Kaikilla on halu kirkkoon taas kuulemaan Jumalan sanaa pitkässä talvipimeydessä, kenties myös kuulemaan uutisia mannermaalta ja ystäviltä muista kalliosaarista. Matka kuluu iloisesti. Joskus eteen tulee leveä halkeama, jossa vihreä merivesi pulputen nousee ja laskee; ja silloin täytyy kaikkien tehdä kierros. Joskus kuuluu myös ukkosentapainen jylinä; jää halkeilee pitkiin railoihin. Mutta iloinen matkue pysähtyy hetkeksi ja jatkaa matkaansa etäisen, lumipeitteisen saaren tummaa rantaa kohti."
(Topelius Sakari, "Maamme-kirja", Werner Söderström Osakeyhtiön laakapaino, Porvoo 1951, s. 44)

Ensimmäiseksi Ahvenanmaalla suuntasin Suomen vanhimpaan keskiaikaiseen kivikirkkoon eli Jomalan kirkkoon, joka on rakennettu jo 1290-luvulla. Pieni pettymys oli se, että sitä ei oltu säilytetty kokonaan keskiaikaisena, vaan se oli muutettu ristikirkoksi purkamalla vanhaa pois. Siitä tietenkin johtui se, että tunnelma kirkossa ei ollut sellainen, kuin olisin Suomen vanhimmassa keskiaikaisessa kivikirkossa toivonut olevan. Olin hämmentynyt ja hieman pettynytkin.

Länsitornin kohdalla sisäpuolella oli alkuperäistä jäljellä ja kaarisosuus runkohuoneen ja tornin välissä oli hieno. Upeasävyiset kuvitukset! Kastemalja siinä tilassa toi siihen lisää keskiajan tuntua.

Olin lukenut myös jostain ihmispää-veistoksesta ja yritin epätoivoisesti etsiskellä sitä joka puolelta, mutta ihmettelin kun sellaista ei ollut. Oli pakko kysyä oppaalta, oliko sellaista edes olemassa. Ja olihan se, mutta se oli niin pieni, että oli mennyt kokonaan ohi minulta. Kaarien koristelistan päähän oli kaiverrettu ihmisen pää. Se ei ollut pystyasennossa, vaan jännästi vaakatasossa. Miksi se oli siinä? Toisella puolella kaarta oli myös ollut kalkkikiviveistos, vaikka nyt sen paikka kirkossa ammotti tyhjyyttään. Olisi mielenkiintoista jälleen tietää mikä sen merkitys oli ollut? Miksi se oli tehty ja mitä se tarkoitti? Välillä on pakko tyytyä siihen, että jotkus selitykset jäävät mysteereiksi. Veistos oli päälaeltaan aivan sileä, varmasti monien käsien koskettama ja hioma. Myös minun. Se oli suloinen.

Melkein kuin virnistys naamallaan se katseli maailmaa ja en voinut olla itsekään hymyilemättä. Aina joka kirkossa on omat pienet yksityiskohdat, jotka antavat merkityksensä juuri sille kirkolle, vaikka niissä ei paljoa keskiaikaisuutta olisikaan enää nähtävissä.