Alvar Aalto - e la natura - risteily Päijänteellä

Eilen 4.7.2019 matkasin bussilla Jyväskylään, koska olin lukenut Alvar Aalto -teemaisesta risteilystä. Päivä oli puolipilvinen ja hieman viileä, mutta niistähän minä tykkään, joten minulle siis täydellinen sää risteillä. Lähdin matkaan risteily tähtäimenäni, mutta en arvannutkaan, miten matka muuttaisi ajatteluani. Minua on aina kiehtonut Alvar Aallon arkkitehtuuri ja ajatukset, mutta en ole oikein kunnolla ehtinyt (lue: saanut aikaiseksi) perehtyä aiheeseen. Tällekin reissulle lähdin sellaisella ajatuksella, että ihanan risteilyn lomassa pääsen hieman Aallon jalanjäljille. Enpä osannut aavistaa tulevaa.

Saavuin Jyväskylään noin yhden aikaan ja matkakeskuksesta oli lyhyt kävelymatka satamaan, josta risteilyni alkaisi klo 14. Laivani s/s Suomi on höyrylaiva, joka on risteillyt Päijänteellä jo vuodesta 1906 asti ja odotti nytkin laiturissa valmiina kutsumaan lounasvieraat tervetulleiksi.

Samalla kyydillä voi tehdä pelkän lounasristeilyn tai sitten tämän Alvar Aalto -risteilyn. Laivaan pääsi sisälle puolta tuntia aikaisemmin ja lounas oli jo tarjolla, joten mikäpä sen hienompaa kun syödä ensin erittäin maittava lounas ja siitä ehti juuri sopivasti ulkokannelle seuraamaan laivan lähtöä.

Laivan pilli huusi lähdön koittaneen ja hitaasti poistuimme satamasta kohti Päijännettä. Kuulemma aikoinaan on ajettu vauhdikkaammin, kun on kuljetettu tavaraa mukana, mutta nykyään säästösyistä mennään hitaammin. Ja sehän sopi minulle oikein hyvin.

Oli ihanaa katsella noita hiljalleen lipuvia maisemia pienessä tuulessa aaltojen soidessa taustalla. Aluksi huvilat rannoilla olivat jopa palatseja muistuttavia ja veneet laitureissa sen mukaisia, mutta sitten huvilat pienenivät mökeiksi ja maisemat vaihtelivat metsäisistä kivirantaisiin. Maisemat rauhoittuivat. Ihmiset hävisivät. Laiva lipui eteenpäin tasaisesti ja tarkasti.

Saavuimme Säynätsalon laituriin ja matka sinne kesti vain puolitoista tuntia. Huomasin olevani ainoa, joka jäi poissa kyydistä siellä. Minua oltiin jopa vastassa. Säynätsalon kunnantalosta vastaava Harri Taskinen kätteli minut ja yleensä kunnantalolle mentiin kävellen, mutta minä pääsin autokyydillä kiireisen päivän takia.

Säynätsalon kunnantalo on Alvar Aallon ensimmäinen punatiilinen rakennus ja se rakennettiin 1949-1952. Nykyään se ei toimi enää kunnantalona, koska Säynätsalo on liitetty Jyväskylään. Sain mahtavan esittelyn talosta ja päälle vielä kasan leppoisia tarinoita. Niitä olisi voinut kuulla vielä lisääkin. Sitä en tiennyt, että tähän kunnantaloon kuului myös asuntoja, joita nykyään vuokrataan myös vieraille. Jos olisin tiennyt tuon, olisin ehdottomasti jäänyt yöksi. Tuota paikkaa ei pysty kuvailemaan sanoin, se on jokaisen pakko mennä sinne paikan päälle kokemaan. Minuun se jätti pysyvät jäljet, joiden sulattamiseen tarvitaan tovi jos toinenkin.

Paikan henki oli erityinen. Se, miten Aalto oli luonut kokonaistaideteoksen jokaista yksityiskohtaa myöden kalusteista aina tunnelmaan ja yhteisöllisyyteen. Se teki minuun suuren vaikutuksen. Taskisen tarinat siellä käyneistä arkkitehdeista ja opiskelijoista ympäri maailmaa herättivät minussa mielenkiinnon itsekin tutkia paikkaa enemmän. Tietomääräni oli harmillisen rajallinen. Mutta sehän tietää vain sitä, että asioista pitää ottaa selvää ja mennä uudelleen.

Kunnantalon alakerrassa oli myös todella huikea kahvila Cafe & Bakery Town Hall. Heidän brita-kakkunsa aivan suli suussa. Sitä luulee vain menevänsä tavalliseen kahvilaan, mutta koskaan ei tiedä, millaiseen aarteeseen voi törmätä reissuillaan. Kun näin käy vielä aivan odottamatta, jää sanattomaksi.

Risteilylle lähdin ja Alvar Aallon koukkuun jäin. Voiko olla hienompaa päivää!

Faktat: Tämä Alvar Aalto -risteily maksoi 56 e/hlö (sis. lounaan laivalla, opastuksen kunnantalolla ja bussimatkan vielä takaisin Jyväskylään).  www.paijanne-risteilyhilden.fi

Tampere-Virrat risteily Tarjanteella

Perjantaina 28.6.2019 vihdoinkin se tapahtui! 30 vuotta olen puhunut ja haaveillut risteilystä Tarjanne-laivalla Runoilijan tieksi kutsuttua vesireittiä pitkin Tampereelta aina Virroille asti. Tarjanne on höyrylaiva, joka on vuodesta 1908 asti kulkenut näitä samoja reittejä ja maisemia yhä uudestaan ja uudestaan. Laivan historiasta on Juhani Valanto kirjoittanut kirjan "Matka entisyyteen, s/s Tarjanne 100 vuotta". Halusin päästä itse kokemaan tämän matkan entisyyteen niin kauan kuin Tarjanne on vielä voimissaan. Halusin päästä kokemaan saman ihanan tunnelman, joka välittyy noista 100 vuotta vanhoista mustavalkokuvista, koska laiva on sama, maisemat ovat samat ja reitti on sama. Vain eläimet puuttuivat ja matkustajia oli vähemmän.

Päiväni alkoi aurinkoisena ja lämpöisenä, mutta hieman tuulisena, joka toi minulle hieman lisäjännitystä. Minkälaiset aallot isoilla selillä on, keinuuko laiva, tuleeko huono olo? Tämä unohtui varsin pian, sillä kävellessäni Tampereella Mustanlahden sataman mukulakivillä kohti Tarjannetta oloni oli kuin lapsena joulupukkia odotellessa. Kello lähestyi kymmentä. Istahdin yläkannelle laivan takaosaan ja odotin malttamattomana lähtöä.

Laivan pilli huusi lähdön merkiksi. Matka voi alkaa. Tampere jäi taakse, sen silhuetti pieneni pienenemistään ja lopulta hävisi kokonaan näkyvistä. Jos kaipaa stressitöntä olotilaa, niin suosittelen tätä risteilyä. Laivan kannen penkillä istuessa, hitaasti ohi lipuvia maisemia katsellessa ei voi kun rauhoittua. Mihinkään ei ole kiire, mitään ei tarvitse tehdä, aika pysähtyy tuohon hetkeen. Mieli tyhjenee ylimääräisestä. Aurinko teki tuhansin timantein sädehtivää siltaa aaltojen keskelle ja tuuli pörrötti hiuksiani. Taivas oli pilvetön, se oli kuin tyhjentynyt mieleni, vain nautti olostaan.

Tällä matkalla laivalla ei ollut liikaa ihmisiä, joka minun kannaltani oli hieno juttu, laivayhtiön kannalta ei ehkä niinkään. Sain olla omissa oloissani, hiljaisuudessa (koska laivan tasainen käynti ei minua häirinnyt), rauhassa, vain etäistä puheensorinaa, muutama ohitseni vaeltava matkustaja ja jotenkin seesteinen tunnelma. Tuon alkutaipaleen voi keskittyä oman itsensä rauhoittamiseen maisemassa olemiseen, sillä noilla isoilla selillä ei maisemat vaihtuneet kovinkaan erilaisiksi. Siihen malttoi jäädä olemaan, todellakin vain olemaan.

Muroleen kanavalla vasta huomasin, että laivassamme oli hanuristi, Tapani Luojus. Hän kertoikin olevansa tänä kesänä aina perjantaisin ja lauantaisin viihdyttämässä matkustajia. Voiko olla suomalaisempaa kuin hyvä harmonikansoitto järvellä kansallismaisemien keskellä! Ihana yllätys! Muroleen jälkeen tuli välillä niin kapeita paikkoja, että epäilin laivan edes mahtuvan niistä. Ja aina pilli soi ennen kuin tultiin kapeisiin kohtiin tai satamiin. Siihen ääneen en kyllästy.

Maisemat tulivat lähemmäksi ja kesämökkien laitureille juoksi pikkulapsia innoissaan heiluttamaan meille. Hymyilin ja heilutin yhtä innokkaasti takaisin. Sitten paistettu lohi ja perunamuusi kutsuivatkin jo. Siinä maukkaasta lounaasta nauttiessani ohitimme paikan, jossa kallioon oli tehty kaksi maalausta. Tarinan mukaan toisen niistä olisi maalannut Akseli Gallen-Kallela (Kirnuava akka) ja toisen Hugo Simberg (Alaston nainen). Kuvia oli joka tapauksessa jouduttu korjaamaan useita kertoja, joten tuskin niissä oli paljoakaan alkuperäistä. Olin juuri syömässä kun tuon paikan ohitimme, joten oviaukosta näin vilauksen kuvista, olivat aika haalistuneita Mutta siinä kalliolla nuo herrat ovat ehkä joskus istuneet ja jutelleet keskenään, että mitä jos maalattaisiin tuohon kallioon jotain.

Noita vesiä oli niin monet taiteilijat, runoilijat, muusikot ja kirjailijat matkanneet ja nyt minä olin yksi heidän joukossaan. Ruoveden laivalaiturilla pyörähdettiin seuraavaksi, olivat näköjään uusineet uimarannan hyppytelineen. Sieltä matka jatkui Virroille. Yritin edelleen istua ulkona kannella, kun kerrankin siihen oli mahdollisuus, mutta tuuli oli välillä aika kova ja vilu meinasi yllättää. Onneksi kahvilan puolella voi käydä välillä lämmittelemässä. Ja siinä kahvilan edessä harmonikka jälleen soi.

Jälleen laivan pilli soi. Tultiin seuraavaan kapeikkoon. Tarjanne sujahti siitä kuin vettä vaan. Noihin Iso-Mustasaaren maisemiin Akseli Gallen-Kallelakin oli sijoittanut Aino-maalauksensa. Enkä ihmettele! Olisikohan tuohon maisemaan jäänyt ripaus Gallen-Kallelan taikaa, josta minäkin saisin osani. Aina voi toivoa.

Laiva jaksoi vain taistella tuulta vastaan. Maisema tuli välillä niin lähelle, että melkein voi koskettaa puita. Vaikka väylällä ei välillä leveyttä ollutkaan, niin syvyyttä kyllä piisasi. Vihreän sävyt vaihtelivat auringon valon mukaan ja välillä vihreyden keskeltä pilkisti punatiilinen savupiippu tai punainen mökki. Kun Virroille tultaessa pilli soi viimeisen kerran, oloni oli haikea. Matkani oli loppumassa, aivan liian aikaisin. Mutta lupaan tehdä tuon matkan vielä uudestaan. Monta kertaa.

Pari faktaa lopuksi: risteilyn voi tehdä vaikka vain Ruoveteen asti, mutta tämä koko matka Tampereelta Virroille kesti noin 8 tuntia ja takaisin Tampereelle pääsi bussilla suoraan satamasta. Risteily, lounas laivalla ja bussimatka olivat aikuiselta yhteensä 89 e/hlö. Suosittelen!

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 82. Närpiön kirkko

Pohjanmaan kiertomatkani alkoi Närpiön kirkosta. Olin kirkolla jo yhdeksältä aamulla, mutta viikonloput ovat aina ongelmaisia, koska nytkin kirkossa oli alkamassa hautajaiset ja sisälle ei päässyt. Mutta onneksi olin ajoissa, jotta ehdin kuvata ja katsella kirkkoa edes ulkopuolelta ennen kuin hautajaisvieraat saapuivat.

Enkä osannut ollenkaan odottaa sitä unohtumatonta näkymää, mikä minut kohtasi lähestyttäessä kirkkoa. Molemmin puolin tietä oli vieri vieressä punaisia kirkkotalleja harmaine ja keltaisine ovineen. Niitä oli upea rivistö ja ne vain jatkuivat ja jatkuivat ja jatkuivat. Yhteensä noin 150 hevosten suojiksi tehtyä kirkkotallia 1700-luvulta oli kunnostettu ja näky oli aivan mieletön. Tällaista kokonaisuutta ei muualla Suomessa näe. Ja mitä se olikaan ollut ennen 1940-lukua, kun talleja oli ollut lähes 350 kappaletta. Sen olisin totisesti halunnut nähdä.

Kuinka mielenkiintoinen tuolloin oli ollut kirkon ympäristö kirkonmenoja ennen ja jälkeen, kun pihaan oli tullut hevosia kärryineen yksi toisensa jälkeen. Oli tervehditty tuttuja ja sukulaisia ja syöty ehkä eväitäkin yhdessä. Piha oli täynnä puheensorinaa, hevosen hirnuntaa, hyöriviä ihmisiä pyhäpuvuissaan ja juoksevia lapsia eli elämää. Minulle tuo kuulostaa lähes romanttiselta tapahtumalta, mutta on varmasti tuolloin ollut totista ja vakavaa puuhaa. Ja kaukana romanttisesta! Hyvä kun maltoin ollenkaan kiertää kirkkoa ympäri, kun tuo näky imaisi mukaansa totaalisesti. Tallien ympärille tuo valkoinen uudistettu kirkko sopi täydellisesti, mutta hieman jäi harmittamaan, että sisätiloja en päässyt kokemaan.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 81. Mikkelin kivisakasti

Sysmästä jatkoin bussilla Mikkelin kivisakastia katsomaan. Vaikka olin monta, monta kertaa kulkenut tuon hauskasti tien keskelle jäävän kivisakastin ohi, sisälle en ollut ennen poikennut. Nykyään se on pieni kirkkomuseo, jonne on kerätty esineistöä lähiseurakunnilta ja monelta vuosisadalta. Ehkä jo ruosteisiakin ja osin rikkinäisiä, mutta silti säilyneitä.

Mietitytti kyllä, miksi tie kulki sakastin molemmin puolin, eikä vaan toista laitaa. Ainakin se oli ainutlaatuista! Historiaa arvostavia kansalaisia oli jälleen kiitettävä siitä, että sakasti oli edelleen ylipäätään olemassa, sillä esitteen  mukaan 1800-luvun puolivälissä kuvernööri aikoi purkaa rappeutuneen sakastin, mutta seurakuntalaiset valittivat senaattiin ja saivat pitää sakastinsa.

Se oli lumoava ulkoapäin ja mielenkiintoinen museo sisältä. Aivan loistava yhdistelmä pitämään sakastia hengissä. Vieraskirjassakin oli komea rivi ulkomaalaisten nimiä, joten ei huono kesätyö opaspojalla.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 80. Sysmän kirkko

Eräänä heinäkuun päivänä päätin lähteä pienelle bussimatkalle Sysmään ja Mikkeliin. Päivä oli sopivan lämmin ja matka erityisesti Lahdesta Sysmään fantastinen. Ensin kaunis Vääksyn seutu ja kanava, siitä jatkui mahtava matka läpi metsien, harjujen ja upeiden järvimaisemien. Aivan uskomattoman kaunista seutua!

Minulle jäi tunti aikaa piipahtaa Sysmän kirkossa ennen kuin bussi Mikkeliin lähti. Matkaa kirkolle oli 1,6 km, joka ei ole paljon, mutta tiukassa aikataulussa tuntui paljon pidemmältä. Hiki virtasi, mutta ei auttanut kuin laittaa tossua toisen eteen. Vihdoin silmieni eteen mäennyppylän takaa rupesi puiden välistä pilkistämään valkoisena hohtava kirkko. Tuotakin kirkkoa oli uusittu, jotta kirkkoväelle saataisiin lisää tilaa. Siihen oli Engelin suunnitelmien mukaan lisätty kaksi sivusiipeä. Mielestäni siellä oli hienostuneesti onnistuttu yhdistämään uusi ja vanha, vaikka siinä oli samalla hävitetty osa keskiaikaista, myös osa maalatuista vihkiristeistä.

Kirkossa oli todella asiansa osaava opas, joka näytti minulle sakariston alttarin takaa ja kertoi asiantuntevasti veistoksista ja kastealtaasta. Mutta sitten opas näytti yhden matalan oven, jonka takaa avautuivat portaat seinämuurin sisältä. Niitä pitkin oli päässyt ulkosaarnastuoliin saarnaa pitämään ja siitä ylöspäin myös välikatolle asti. Portaita sai jopa kiivetä ja sitä en halunnut jättää väliin, koska sitä ei ole missään muualla voinut kokea. Uskaltauduin juuri siihen entisen ulkosaarnastuolin kohdalla olevalle ikkunalle asti. Kyllä ihmetytti, miten papit kaavuissaan ja pimeässä ja ehkä jopa kynttilä kädessä olivat sinne kiivenneet. Kapeat, korkeat portaat, joissa minulla ainakin oli tekemistä ja olin sentään pitkissä housuissa. Mieleenpainuva kokemus.