Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 51. Taivassalon kirkko

Taivassalon kirkkoon pääsy ei ollut mikään helppo juttu, sillä kirkko ei ollut virallisesti auki kuin kirkollisia toimituksia varten ja ryhmille. Sain kuitenkin suntion numeron ja hän oli todella ystävällinen ja auttavainen. Hän tuli avaamaan ovet ja päästämään sisälle, kun kuuli mikä oli tarkoitukseni kirkossa käynnille. Hän oli niitä ihmisiä, jotka arvostavat näitä kirkkoja myös kulttuurinähtävyyksinä. Oli ihana saapua kirkolle, kun ovi oli jo kutsuvasti auki ja suntio vastaanottamassa.

Kun oli nähnyt Kalannin kirkon, ei voinut välttyä vertaamiselta. Tämän kirkon maalaukset olikin Taivassalon maalariryhmä tehnyt ensimmäiseksi ja siitä ryhmästä kirjoitin Kalannin kirkon kohdalla. Täällä huomioni kiinnittyi erityisesti mustan värin voimakkaaseen esiintymiseen. Minulle se oli miellyttävän vahva väri, joka toi kirkkoon hieman mystisen tunnelman. Mutta voin kuvitella sen olevan myös pelottava tai jopa ahdistava väri. Se on katsojasta kiinni.

Holvimaalaukset eivät ole olleet koskaan peitettyinä ja niiden ornamenttiaiheet (jopa mustat) olivat todella mielenkiintoisia. Samoin ihastuin pilareitten keskilaivan puolella oleviin kasvokuviin. Ne olivat vuorotellen naisten ja miesten kuvia ja sijoitettu niin, että aina vastakkaisen sukupuolen edustajat katsoivat toisiaan. Ne olivat ilmeikkäitä, mustavalkoisia kasvokuvia ja mietin niiden tarkoitusta. Kannattelivatko ne kirkkoa ihmisten murheiden suojana? Pitivätkö ne kunniakujaa kirkon alttarille astuville? Minua ne ainakin tarkkailivat, missä liikuinkin. Tuijottamalla niitä yritin saada selville, mitä ne kertoisivat. Kovin hiljaista oli... Jäi arvoitukseksi.

Uskaltauduin myös lehterille, josta näkymä oli ainutkertainen! Kun pääsi lähemmäksi holvimaalauksia, lähes kosketuksiin niihden kanssa, olo oli hyvin nöyrä. Tuntui kuin olisi yhteys niiden tekijöihin. Se oli huikaisevaa! Olisi ollut mahtavaa saada tietää, mitä ajatuksia tekijöillä oli ollut tätä kirkkoa tehdessä. Kuvat olivat välillä jopa hyvinkin yllättävia aiheeltaan, mutta pahatkin asiat ovat elämää ja kuului tuoda muitutukseksi tai opetukseksi näkyviin. Tuollaisia kuvia ei tänä päivänä saisi kukaan maalata kirkkoon. Onneksi vanhat kuvat saavat olla esillä kertomassa oman aikansa moraalista.

Kirkon maalauskokonaisuus oli myöhäiskeskiaikainen ja katolisen uskon mukainen toteutukseltaan. Se koostui Jeesuksen tärkeimpien elämänvaiheiden kuvaamisesta seinien yläosien suippokaaripinnoissa. Seinien alaosiin oli maalattu uskontunnustus - eli credo-sarjaa, johon alun perin kuului kahdentoista apostolin kuvat ja heidän yhteyteensä tekstinauhat, joihin uskontunnustukset oli latinaksi kirjoitettuina. Myös pyhimysuskoa oli kunnioitettu noin neljänkymmenen eri pyhimyksen kuvalla.

Sakaristossa olevat hattupäiset hahmot herättivät myös kysymyksiä. Mitä ne kuvasivat? Keitä he olivat? Suntio kertoi, että nuo kuvat apostoleista eivät olleet alkuperäisiä, vaan ne oli kopioitu muualta kirkosta ja siirretty sakariston puolelle. 1890-luvulla restaurointiperiaatteisiin kuului, että maalausten paikkaa voitiin muuttaa.