Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 52. Rymättylän kirkko

Rymättylän kirkolla jouduin odottamaan hieman kirkkoon pääsyä, koska siellä oli meneillään vihkiminen. Mutta mikäs kauniina kesäpäivänä oli odotellessa. Lopulta ovet sitten aukenivat ja pääsin kirkon taidetta ihailemaan. Asehuoneen maalaukset paholaisen houkutuksista olivat jopa huvittavia. Ehkä oli hyvä, että näistä helpoista houkutuksista oli muistutettu kansaa, kun se kävi kirkkoon sisälle tai kun se lähti kirkosta kulkemaan kotiinpäin.

Sisätilat olivat todella upean näköiset ja avarat, kun ei ollut pilareita lainkaan. Vain laajat holvikaaret köynnöksineen tekivät tilasta jopa linnamaisen. Harmi, että kirkossa olevat valot olivat juuri seinämaalausten kohdalla, joten oli vaikea erottaa välillä kuvia. Valot häikäisivät liikaa. Oli pakko mennä kirkon takaosaan istumaan, jotta en saisi valoista päänsärkyä. Eipä ollut tätäkään ennen tapahtunut. Katselen istuessani pitkään alttarin takana olevaa seinää, joka oli kokonaan maalattu kuvapinta. Vaikka en nähnyt tarkkaan, mitä kuvat esittivät, niistä välittyvä tunnelma oli huikaiseva. Eikä ihmekään, sillä lähemmäksi mentyäni huomasin sen esittävän Viimeistä tuomiota.

Kirkon siniset penkit upeasti maalattuine, kalligrafisine numeroineen olivat kauniita ja koko kirkon tunnelma oli lempeä. Pidin tästä kirkosta. Sitä ylistää myös Heikki Klemetti kirjassaan Kansan sana taiteessa:

"Rymättylä sitten! Paras viimeiseksi. Kivikirkkomuodon todellinen korkeaveisu. Tosiaan muodon! Sillä vaikka rakennus ei prameile tuhansilla, eikä edes kymmenillä yksityiskohdillaan, niin kuin tavallisesti kuulut ulkomaitten katedraalit, se sittenkin on vain sillä muodollaan katedraali, ylikin sen."
(Klemetti Heikki, "Kansan sana taiteessa", Werner Söderström osakeyhtiön kirjapaino, Porvoo 1948, s. 48.)