Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 88. Keminmaan kirkko

Kaikki matkaväsymys haihtui, kun näin edessäni suloisen Keminmaan kirkon kiviaitoineen ja nurmineen. Näky oli kerrassaan hurmaava! Se oli kokonaisuus ympäröivine kukkaniittyineen vailla vertaa. Ehdottomasti matkan arvoinen! Olin onnesta sekaisin ja vain nautiskelin siellä käyskentelystä.

Kirkko näytti niin pieneltä ja suloiselta, mutta sisällä huomasi, ettei se niin pieni ollutkaan. Kirkko oli hienosti säilynyt ja tunnelma oli aivan toinen kuin Alatorniossa. Lautakatto oli täynnä maalauksia ja muutamista värialueista huomasi, että ne todella olivat olleet värikkäitä joskus. Opas sanoi hyvin, että katto oli "köyhän miehen Raamattu". Tärkeimmät tapahtumat oli siihen kuvattu muiden tutkisteltavaksi. Lattia narisi viehättävästi ja auringonvalo teki kauniita varjoja ikkunapieliin. Alttarilla oli 1700-luvun Raamattu auki ja sen päälle olivat kuivuneet kukat pudottaneet lehtiään. Aika oli pysähtynyt.

Lisää ihmisiä tuli kirkkoon ja ensimmäiseksi he kysyivät, että täälläkö se muumio on? Kyllä! Kirkossa oli todella erikoinen nähtävyys. Alttarin vieressä lattialuukkujen alla oli lasikattoinen hauta-arkku, jonne muumio oli sijoitettu. Se oli kuulemma 1700-luvulla elänyt kirkoherra Nicolaus Rungius. Pieni, kurttuinen mies. Muumio. Enpä olisi uskonut Suomessa törmääväni moiseen nähtävyyteen tavallisessa kirkossa. Ihanaa, kun edessä oli aina mitä hämmästyttävimpiä yllätyksiä.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 87. Alatornion kirkko

Alatornion kirkolla ei heti kyllä arvannut, että kyseessä oli alun perin keskiaikainen kirkko. Kaikkien uudistusten jälkeen siitä oli tullut hyvä esimerkki uusklassisesta tyylistä. Huikea keltasävytteinen rakennus häikäisi vaikuttavalla julkisivullaan. Kirkkoa joutui lähestyessään katsomaan ylöspäin ja sisälle mennessä myös nousemaan ylöspäin. Vaikutelma oli pysäyttävä.

Ehdin käydä kurkkaamassa sisälle ennen kirkonmenojen alkua ja kaikki kirkkoon astujat toivotettiin henkilökohtaisesti tervetulleiksi. Oli pakko poistua sieltä ennen kuin ovet sulkeutuisivat takana. Jäin kuitenkin ulos katselemaan kirkkoon menijöitä mielenkiinnolla. Joku tuli itkien ehkä suremaan poismennyttä läheistään, joku tapaamaan tuttuja, joku tuli hirveällä kiireellä ja joku hiljakseen ja hartaasti, joku tuli yksinään ja joku koko perheen kanssa. Kirkko oli iso, joten oli kiva huomata sinne vaeltavien ihmisten määrä. Keskiaikaisen kirkon suurentamista aikanaan ei ollut täällä tehty turhaan. Pohjoisin kohteeni oli nyt saavutettu, keskiaikaisuuden puutteesta huolimatta, hyvillä mielin.

Kahden päivän risteily höyrylaiva m/s Puijolla Lappeenrannasta Kuopioon 7.-8.8.2019

Jotkut ovat meri-ihmisiä ja jotkut järvi-ihmisiä. Minä kuulun jälkimmäisiin ehdottomasti ja odotin tuota kahden päivän sisävesiristeilyä kuin kuuta nousevaa. Kaksi päivää sain kulkea höyrylaiva m/s Puijolla ohi erilaisten järvimaisemien niin Saimaalla kuin lopuksi Kallaveden puolellakin. Klo 8.30 olin Lappeenrannan satamassa valmiina uuteen seikkailuun. Väkeä alkoi kertymään laivan viereen ja suurin osa matkalaisista oli eläkeläisiä, minä puolestaan nuorimmasta päästä. Yhdeksältä laiva irrottautui laiturista ja matka kohti uutta alkoi.

m/s Puijo on rakennettu vuonna 1914 ja vuosien varrella sitä on korjailtu ja uudistettukin hieman. Se tunne, kun astuu höyrylaivan vanhaan nostalgiseen tunnelmaan, on sanoinkuvaamaton. Puijo tuntui heti kotoisalta ja otti avosylin minut vastaan. Tarjanne on ehkä edelleen laivana ykkönen minulle, mutta kyllä tuo Puijokin varasti paikan sydämestäni. Oli ihanaa olla jälleen höyrylaivan kannella tuulensuojaisessa paikassa istumassa ja vain nauttia matkasta. Otin vastaan mitä tarjottiin. Päivä oli aurinkoinen, vaikkakin hieman viileähkö. Satamasta lähtiessä näki tukinuittopaikkoja ja vastaan tuli myös jotain sellaista, mitä en ollut missään muualla vielä nähnyt eli valtavia tukkimääriä kuljettavia lotjia, joita veneet työnsivät edellään. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, että puita edelleen kuljetetaan myös vesiteitä pitkin.

Suur-Saimaa avautui melkein heti eteeni ja horisontti oli kaukana utuisena. Mieleni rauhoittui heti. Ihailin matkalla komeita hiekkarantoja ja kukkulasaaria. Tuuli pyyhki mielestäni kaikki muut asiat ja todella sain elää vain siinä hetkessä. Vielä kun norppa olisi matkan aikana nostanut päätään näkyville, mutta sitä on kuulemma todella harvinaista nähdä. Viisaimmat matkustajat olivat varautuneet kiikareilla matkaan, mutta minä sain tyytyä vain kameran linssin läpi tiirailuun. Ketään meistä ei silti onnistanut. Kaikkea ei voi saada.

August Ramsay kuvaili retkeään Saimaalla vuonna 1891 näin (hän tosin oli liikkeellä meloen ja höyrylaivat kulkivat siihen aikaan nopeampaa kuin nykyään):

"Sisämaan luonto on yksitoikkoinen, se täytyy myöntää, yksitoikkoinen matkailijalle, joka tahtoo pikajunan vauhdilla kiiruhtaa nähtävästä paikasta toiseen. Näköalat eivät vaikuta valtavasti, ei ole suurenmoisia, voimakkaita kuvia, joista hurmaannuttaisiin, taulu on toisensa kaltainen; varjostukset ja vivahdukset saattavat vaihdella, mutta pääluonne on aina sama. Nopealla höyrylaivamatkalla näitä järviä pitkin ei myöskään opita tuntemaan näitä seutuja, siihen täytyy panna runsaammin aikaa. Silloin vasta taulut tulevat eläviksi, tunkeutuvat katselijan koko olemukseen ja yhtyvät kokonaisiksi; silloin yksitoikkoisuus haihtuu, kuvan yhtäläisyys jää huomaamatta, sillä eipä silloin enää etsitä silmin katseltavia tauluja, vaan ympäristöä tai kehystä niille tunteille ja ajatuksille, joita häiriötön, puhdas, tyyni luonto herättää."
(Paasilinna Erno, "Matkoja vanhassa Suomessa", Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1990, s. 98)

Tultiin Puumalaan, jossa laiva pysähtyi hetkeksi ja koska olimme edellä aikataulusta, niin siinä ehti hyvin käydä maissa jäätelökioskilla hakemassa pehmiksen. Se kruunasi kesäpäivän. Puumalan jälkeen aurinko lämmitti enemmän, väylät kapenivat ja rannat muuttuivat kallioisemmiksi. Ohitettiin Kietävälän lossi ja matka jatkui Partalansaaren reunoja kiertäen. Tämä Partalansaari on yksi Suomen isoimmista saarista ja sen joutuvat soutajat kiertämään Sulkavan souduissa joka kesä. Nopeimmat kuulemma jopa viidessä tunnissa.

Klo 16.30 oli päivällisen aika. Laivalla voi nauttia sekä lounaan että päivällisen, mutta minulle aamupala riitti hyvin tuonne asti ja se oli hyvä hetki nauttia keittiön antimista lämpimässä salongissa. Laivalla tarjoillaan aina pöytiin ja joka kerta on sekä alkupala, pääruoka että jälkiruoka. Laivan henkilökunta oli todella ystävällistä sekä auttavaista koko matkan ajan ja suurkiitokset keittiöön, ruoka oli mahtavaa!

Ruokaillessani mentiin Vekaransalmen rakenteilla olevan sillan alta. Nyt siinä kulkeva lossi poistuu pian käytöstä. Näiden päivien aikana näin ainakin 6 lossia, joten tuolla niitä onneksi vielä kulkee. Se on meidän katoavaa liikennekulttuuria. Syönnin lomassa tultiin myös pitkälle Pihlajavedelle, jossa matkasimme 20 km aivan suoraan! On se ihmeellistä seutua.

Aloimme lähestyä Savonlinnaa, joka oli matkamme puoliväli. Olavinlinnan ilmestyminen näkösälle sai kaikki huokailemaan ja kaivamaan kamerat esille. Oli majoittumisen aika. Laivassa oli 4 hyttiä, mutta valitettavasti ne olivat jo menneet, kun varasin matkan. Minun yöpymiseni oli siis hotellissa laivan läheisyydessä. Ensimmäinen päivä takana ja uni tuli nopeasti.

Toisena päivänä klo 9 matka jatkui Savonlinnasta kohti Kuopiota. Saimaa jäi taakse. Päivä alkoi pilvisenä, mutta lämpimänä ja joitain sadekuurojakin oli luvattu päivälle, mutta me onnistuimme matkaamaan aina siellä, missä ei satanut. Laivan kansi täyttyi jälleen porukasta ja iloinen puheensorina täytti ilman.

Alkumatka oli saarivoittoista, puita ja kukkulaa. Kapean salmen kurvit kun selätimme, aloimme seurata pientä Haukivettä ns. rantareittiä pitkin. Rauhoittava näkymä, kun toisella puolella laivaa näkyi saarta saaren perään ja toisella puolella aavaa järvimaisemaa. Jatkoimme hieman laajemmille vesille, tuuli enemmän ja pieniä vaahtopäitäkin ilmestyi veden pinnalle, kun ohitimme Linnasaaren kansallispuistoa. Tuli kylmä, pakko hakea ensin viltti päälle ja sitten siirtyä yläkannen salonkiin sisälle lämmittelemään.

Tulimme Soisalon rannoille. Aurinko uskaltautui esille aina välillä ja toi helpottavan lämmön mukanaan. Jälleen tarkeni hyvin olla ulkokannella ja tarkkailla tilannetta, kun lähestyimme Varkautta ja Taipaleen kanavaa. Jouduimme odottamaan siinä kanavalla melkein tunnin, kun kanavassa oli juuri tulossa suuri hollantilainen rahtialus, joka juuri ja juuri mahtui koko kanavaan. Seurasimme kuin parastakin jännitysnäytelmää kuinka se lipui sentti kerrallaan kanavasta ulos. Hitaasti mutta varmasti.

Varkauden jälkeen tuli ihania kapeita kohtia. Tunnelmallisia mutkia, hiljaista vauhtia välillä, pieniä mökkejä rannoilla, jopa peltoja ja maataloja. Maisema muuttui jyrkistä kallioista maalaismaisematyyliseksi idylliksi. Oli mielenkiintoista seurata tätä hienovaraisesti muuttuvaa maisemaa ja kokea sen vaikutukset itseeni.

Leppävirralta poikettiin hakemaan yksi matkustaja kyytiin ja sen jälkeen ajettiin pitkä pätkä kapeata väylää pitkin hitaasti, jotta ei syntyisi allokkoa. Rantoja reunustivat tunnelmalliset mökit ja hulppeat omakotitalot. Kaikki olivat ulkokansilla ihailemassa maisemia, joten henkilökunta odotti päivällisen kanssa sen aikaa, että pääsimme tuon kohdan ohi. Nyt maukkaan ruoan lomassa ohitettiin Konnuksen kanava. Kuopioon enää vajaa tunti matkaa. Horisonttiin ilmestyivät korkealle kohoavat vaarat, niiden edessä ita-auringon luomassa auringonsillassa hohtivat kalastajaveneiden silhuetit. Vesitimantit sädehtivät. Elokuvaa!

Puijon tornikin häämötti jo maisemassa ja se tiesi sitä, että matka oli loppumassa. Oli ollut niin ihanat kaksi päivää, että olisin voinut jatkaa vielä toisen mokoman lisää. Haikeus ja samalla suuri onni valtasivat mieleni. Onneksi lähdin tälle matkalle. Siellä koetut tunnelmat kantavat koko ensi talven yli ja niihin voi aina palata. Sisälläni asuu rauha.

Faktat:  2 pv risteily Lappeenranta-Kuopio 200 e/hlö hotellissa (180 e/hlö hytissä), lounas ja päivällinen kumpikin erikseen 20 e/kpl.

Risteily höyrylaiva m/s J.L.Runebergilla Porvoosta Helsinkiin

Höyrylaiva m/s J.L.Runeberg rakennettiin Helsingissä 1912 ja olin alun perin nimeltään s/s Helsingfors Skärgård. Ensimmäinen reitti kulki Helsingistä Porkkalaan. 1930-luvulla nimi vaihdettiin s/s J.L.Runebergiksi ja se tuli ensimmäistä kertaa Porvoon reitille. Laiva toimi vuosien varrella monessa tehtävässä, myös Korkeasaaren lauttana. 1960-luvulla laiva kunnostettiin ja varustettiin dieselmoottorilla.

Perjantaina 2.8. laiva odotti Porvoon satamassa ja täytyy sanoa, että oli kyllä päinvastainen vastaanotto kuin Ukkopekassa. Ei tervehditty vaan murahdeltiin melkein vihaisena, kun näytin lippuani. Siitä jäi hieman huono leima koko risteilyn ajaksi.

Suuntasin heti yläkannelle hyvälle katselupaikalle, vaikka ilma oli pilvinen ja hieman kolea. Paremman fiiliksen saa kuitenkin ulkona istumalla kuin sisätiloissa. Siis minä ainakin saan. Ilma tuntui melkein lempeältä kun aluksi matkasimme Porvoonjokea pitkin väljemmille vesille. Siellä tuuli yltyi, mutta ulkona halusin pysyä kaikesta huolimatta.

Rannikkonäkymät jatkuivat siitä aika samanlaisina kuin Turun saaristossa, veneliikennettä vain oli enemmän ja mitä lähemmäksi Helsinkiä tulimme, sitä vilkkaammaksi liikenne muuttui. Yksi välipysähdys oli matkalla Haikon kartanolla, joka hieman pilkisti puiden takaa ylväänä ja loistokkaana. Muuten ei matkalla mitään järisyttäviä yllätyksiä ollut.

Aurinko tuli koko ajan enemmän ja enemmän esille lämmittämään, kun hissukseen etenimme kohti Helsinkiä. Onneksi laivalla oli vilttejä lainaksi, jotta liian kylmä ei tuulesta huolimatta päässyt tulemaan. Laajasalon kohdalla tunnistin tuttuja maisemia nuoruudesta ja hulppeat talot rannoilla ihastuttivat. Sitten maailmanpyörän silhuetti ilmestyi horisonttiin. Olimme siis saapumassa Kauppatorille, keskelle rannassa olevaa konserttia ja ihmispaljoutta. Tunnelma oli kohdillaan.

Faktat: menolippu aikuiselta oli 29 e, risteily kesti 3,5 tuntia, www.msjlruneberg.fi