Kahden päivän risteily höyrylaiva m/s Puijolla Lappeenrannasta Kuopioon 7.-8.8.2019

Jotkut ovat meri-ihmisiä ja jotkut järvi-ihmisiä. Minä kuulun jälkimmäisiin ehdottomasti ja odotin tuota kahden päivän sisävesiristeilyä kuin kuuta nousevaa. Kaksi päivää sain kulkea höyrylaiva m/s Puijolla ohi erilaisten järvimaisemien niin Saimaalla kuin lopuksi Kallaveden puolellakin. Klo 8.30 olin Lappeenrannan satamassa valmiina uuteen seikkailuun. Väkeä alkoi kertymään laivan viereen ja suurin osa matkalaisista oli eläkeläisiä, minä puolestaan nuorimmasta päästä. Yhdeksältä laiva irrottautui laiturista ja matka kohti uutta alkoi.

m/s Puijo on rakennettu vuonna 1914 ja vuosien varrella sitä on korjailtu ja uudistettukin hieman. Se tunne, kun astuu höyrylaivan vanhaan nostalgiseen tunnelmaan, on sanoinkuvaamaton. Puijo tuntui heti kotoisalta ja otti avosylin minut vastaan. Tarjanne on ehkä edelleen laivana ykkönen minulle, mutta kyllä tuo Puijokin varasti paikan sydämestäni. Oli ihanaa olla jälleen höyrylaivan kannella tuulensuojaisessa paikassa istumassa ja vain nauttia matkasta. Otin vastaan mitä tarjottiin. Päivä oli aurinkoinen, vaikkakin hieman viileähkö. Satamasta lähtiessä näki tukinuittopaikkoja ja vastaan tuli myös jotain sellaista, mitä en ollut missään muualla vielä nähnyt eli valtavia tukkimääriä kuljettavia lotjia, joita veneet työnsivät edellään. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, että puita edelleen kuljetetaan myös vesiteitä pitkin.

Suur-Saimaa avautui melkein heti eteeni ja horisontti oli kaukana utuisena. Mieleni rauhoittui heti. Ihailin matkalla komeita hiekkarantoja ja kukkulasaaria. Tuuli pyyhki mielestäni kaikki muut asiat ja todella sain elää vain siinä hetkessä. Vielä kun norppa olisi matkan aikana nostanut päätään näkyville, mutta sitä on kuulemma todella harvinaista nähdä. Viisaimmat matkustajat olivat varautuneet kiikareilla matkaan, mutta minä sain tyytyä vain kameran linssin läpi tiirailuun. Ketään meistä ei silti onnistanut. Kaikkea ei voi saada.

August Ramsay kuvaili retkeään Saimaalla vuonna 1891 näin (hän tosin oli liikkeellä meloen ja höyrylaivat kulkivat siihen aikaan nopeampaa kuin nykyään):

"Sisämaan luonto on yksitoikkoinen, se täytyy myöntää, yksitoikkoinen matkailijalle, joka tahtoo pikajunan vauhdilla kiiruhtaa nähtävästä paikasta toiseen. Näköalat eivät vaikuta valtavasti, ei ole suurenmoisia, voimakkaita kuvia, joista hurmaannuttaisiin, taulu on toisensa kaltainen; varjostukset ja vivahdukset saattavat vaihdella, mutta pääluonne on aina sama. Nopealla höyrylaivamatkalla näitä järviä pitkin ei myöskään opita tuntemaan näitä seutuja, siihen täytyy panna runsaammin aikaa. Silloin vasta taulut tulevat eläviksi, tunkeutuvat katselijan koko olemukseen ja yhtyvät kokonaisiksi; silloin yksitoikkoisuus haihtuu, kuvan yhtäläisyys jää huomaamatta, sillä eipä silloin enää etsitä silmin katseltavia tauluja, vaan ympäristöä tai kehystä niille tunteille ja ajatuksille, joita häiriötön, puhdas, tyyni luonto herättää."
(Paasilinna Erno, "Matkoja vanhassa Suomessa", Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1990, s. 98)

Tultiin Puumalaan, jossa laiva pysähtyi hetkeksi ja koska olimme edellä aikataulusta, niin siinä ehti hyvin käydä maissa jäätelökioskilla hakemassa pehmiksen. Se kruunasi kesäpäivän. Puumalan jälkeen aurinko lämmitti enemmän, väylät kapenivat ja rannat muuttuivat kallioisemmiksi. Ohitettiin Kietävälän lossi ja matka jatkui Partalansaaren reunoja kiertäen. Tämä Partalansaari on yksi Suomen isoimmista saarista ja sen joutuvat soutajat kiertämään Sulkavan souduissa joka kesä. Nopeimmat kuulemma jopa viidessä tunnissa.

Klo 16.30 oli päivällisen aika. Laivalla voi nauttia sekä lounaan että päivällisen, mutta minulle aamupala riitti hyvin tuonne asti ja se oli hyvä hetki nauttia keittiön antimista lämpimässä salongissa. Laivalla tarjoillaan aina pöytiin ja joka kerta on sekä alkupala, pääruoka että jälkiruoka. Laivan henkilökunta oli todella ystävällistä sekä auttavaista koko matkan ajan ja suurkiitokset keittiöön, ruoka oli mahtavaa!

Ruokaillessani mentiin Vekaransalmen rakenteilla olevan sillan alta. Nyt siinä kulkeva lossi poistuu pian käytöstä. Näiden päivien aikana näin ainakin 6 lossia, joten tuolla niitä onneksi vielä kulkee. Se on meidän katoavaa liikennekulttuuria. Syönnin lomassa tultiin myös pitkälle Pihlajavedelle, jossa matkasimme 20 km aivan suoraan! On se ihmeellistä seutua.

Aloimme lähestyä Savonlinnaa, joka oli matkamme puoliväli. Olavinlinnan ilmestyminen näkösälle sai kaikki huokailemaan ja kaivamaan kamerat esille. Oli majoittumisen aika. Laivassa oli 4 hyttiä, mutta valitettavasti ne olivat jo menneet, kun varasin matkan. Minun yöpymiseni oli siis hotellissa laivan läheisyydessä. Ensimmäinen päivä takana ja uni tuli nopeasti.

Toisena päivänä klo 9 matka jatkui Savonlinnasta kohti Kuopiota. Saimaa jäi taakse. Päivä alkoi pilvisenä, mutta lämpimänä ja joitain sadekuurojakin oli luvattu päivälle, mutta me onnistuimme matkaamaan aina siellä, missä ei satanut. Laivan kansi täyttyi jälleen porukasta ja iloinen puheensorina täytti ilman.

Alkumatka oli saarivoittoista, puita ja kukkulaa. Kapean salmen kurvit kun selätimme, aloimme seurata pientä Haukivettä ns. rantareittiä pitkin. Rauhoittava näkymä, kun toisella puolella laivaa näkyi saarta saaren perään ja toisella puolella aavaa järvimaisemaa. Jatkoimme hieman laajemmille vesille, tuuli enemmän ja pieniä vaahtopäitäkin ilmestyi veden pinnalle, kun ohitimme Linnasaaren kansallispuistoa. Tuli kylmä, pakko hakea ensin viltti päälle ja sitten siirtyä yläkannen salonkiin sisälle lämmittelemään.

Tulimme Soisalon rannoille. Aurinko uskaltautui esille aina välillä ja toi helpottavan lämmön mukanaan. Jälleen tarkeni hyvin olla ulkokannella ja tarkkailla tilannetta, kun lähestyimme Varkautta ja Taipaleen kanavaa. Jouduimme odottamaan siinä kanavalla melkein tunnin, kun kanavassa oli juuri tulossa suuri hollantilainen rahtialus, joka juuri ja juuri mahtui koko kanavaan. Seurasimme kuin parastakin jännitysnäytelmää kuinka se lipui sentti kerrallaan kanavasta ulos. Hitaasti mutta varmasti.

Varkauden jälkeen tuli ihania kapeita kohtia. Tunnelmallisia mutkia, hiljaista vauhtia välillä, pieniä mökkejä rannoilla, jopa peltoja ja maataloja. Maisema muuttui jyrkistä kallioista maalaismaisematyyliseksi idylliksi. Oli mielenkiintoista seurata tätä hienovaraisesti muuttuvaa maisemaa ja kokea sen vaikutukset itseeni.

Leppävirralta poikettiin hakemaan yksi matkustaja kyytiin ja sen jälkeen ajettiin pitkä pätkä kapeata väylää pitkin hitaasti, jotta ei syntyisi allokkoa. Rantoja reunustivat tunnelmalliset mökit ja hulppeat omakotitalot. Kaikki olivat ulkokansilla ihailemassa maisemia, joten henkilökunta odotti päivällisen kanssa sen aikaa, että pääsimme tuon kohdan ohi. Nyt maukkaan ruoan lomassa ohitettiin Konnuksen kanava. Kuopioon enää vajaa tunti matkaa. Horisonttiin ilmestyivät korkealle kohoavat vaarat, niiden edessä ita-auringon luomassa auringonsillassa hohtivat kalastajaveneiden silhuetit. Vesitimantit sädehtivät. Elokuvaa!

Puijon tornikin häämötti jo maisemassa ja se tiesi sitä, että matka oli loppumassa. Oli ollut niin ihanat kaksi päivää, että olisin voinut jatkaa vielä toisen mokoman lisää. Haikeus ja samalla suuri onni valtasivat mieleni. Onneksi lähdin tälle matkalle. Siellä koetut tunnelmat kantavat koko ensi talven yli ja niihin voi aina palata. Sisälläni asuu rauha.

Faktat:  2 pv risteily Lappeenranta-Kuopio 200 e/hlö hotellissa (180 e/hlö hytissä), lounas ja päivällinen kumpikin erikseen 20 e/kpl.

Risteily höyrylaiva m/s J.L.Runebergilla Porvoosta Helsinkiin

Höyrylaiva m/s J.L.Runeberg rakennettiin Helsingissä 1912 ja olin alun perin nimeltään s/s Helsingfors Skärgård. Ensimmäinen reitti kulki Helsingistä Porkkalaan. 1930-luvulla nimi vaihdettiin s/s J.L.Runebergiksi ja se tuli ensimmäistä kertaa Porvoon reitille. Laiva toimi vuosien varrella monessa tehtävässä, myös Korkeasaaren lauttana. 1960-luvulla laiva kunnostettiin ja varustettiin dieselmoottorilla.

Perjantaina 2.8. laiva odotti Porvoon satamassa ja täytyy sanoa, että oli kyllä päinvastainen vastaanotto kuin Ukkopekassa. Ei tervehditty vaan murahdeltiin melkein vihaisena, kun näytin lippuani. Siitä jäi hieman huono leima koko risteilyn ajaksi.

Suuntasin heti yläkannelle hyvälle katselupaikalle, vaikka ilma oli pilvinen ja hieman kolea. Paremman fiiliksen saa kuitenkin ulkona istumalla kuin sisätiloissa. Siis minä ainakin saan. Ilma tuntui melkein lempeältä kun aluksi matkasimme Porvoonjokea pitkin väljemmille vesille. Siellä tuuli yltyi, mutta ulkona halusin pysyä kaikesta huolimatta.

Rannikkonäkymät jatkuivat siitä aika samanlaisina kuin Turun saaristossa, veneliikennettä vain oli enemmän ja mitä lähemmäksi Helsinkiä tulimme, sitä vilkkaammaksi liikenne muuttui. Yksi välipysähdys oli matkalla Haikon kartanolla, joka hieman pilkisti puiden takaa ylväänä ja loistokkaana. Muuten ei matkalla mitään järisyttäviä yllätyksiä ollut.

Aurinko tuli koko ajan enemmän ja enemmän esille lämmittämään, kun hissukseen etenimme kohti Helsinkiä. Onneksi laivalla oli vilttejä lainaksi, jotta liian kylmä ei tuulesta huolimatta päässyt tulemaan. Laajasalon kohdalla tunnistin tuttuja maisemia nuoruudesta ja hulppeat talot rannoilla ihastuttivat. Sitten maailmanpyörän silhuetti ilmestyi horisonttiin. Olimme siis saapumassa Kauppatorille, keskelle rannassa olevaa konserttia ja ihmispaljoutta. Tunnelma oli kohdillaan.

Faktat: menolippu aikuiselta oli 29 e, risteily kesti 3,5 tuntia, www.msjlruneberg.fi

Risteily höyrylaiva s/s Ukkopekalla

Kovan helleviikon jälkeen oli ihanan vilpoisaa eilen matkata Turkuun ja lähteä risteilemään höyrylaiva s/s Ukkopekalla Turusta Naantaliin ja takaisin. Ukkopekka on alun perin ollut nimeltään s/s Turku ja se rakennettiin Helsingissä v.1938. Laiva toimi aluksi silloisen Suomen Merenkulkuhallituksen Turun luotsipiirin tarkastusaluksena, välillä osallistui talvi- ja jatkosotaan ja jatkoi tarkastusaluksena aina vuoteen 1979 asti. Vuonna 1986 se siirtyi yksityiseen omistukseen ja välttyi näin romuttamiselta. Laivan nimeksi muutettiin s/s Ukkopekka. Nykyään sen koti on Aurajoen rannalla ja siellä se nytkin odotti valmiina ottamaan uusia asiakkaita kyytiinsä.

Vaikka laivan historiaan ei kuulukaan pitkä matkustajien kuljettaminen eikä sama nostalginen tunnelma kuin ehkä Tarjanteella sain kokea, niin oma historiansa sillä kuitenkin on ja on hienoa, että tätä rannikkoa pääsee tällainen maakrapukin kokemaan mereltä käsin. Selvästi nämä risteilyt ovat suosittuja, sillä matkan voi tehdä myös niin, että jää Naantaliin muutamaksi tunniksi ja tulee vasta myöhemmällä vuorolla takaisin, sillä laiva tekee tuon matkan molempiin suuntiin kaksi kertaa päivässä ja yksi matka kestää vain vajaat 2 tuntia.

Höyrylaivan pilli soi ja matka voi alkaa. Laiva mainostaa matkaa untuvanpehmeällä matkankululla ja sitähän höyrylaivojen meno on. Vähän kääntyessä kallistutaan, mutta muuten meno on ihanan rauhallista ja tasaista. Matkustajia ei hurmata vauhdilla, vaan hitaasti lipuvalla matkalla, jossa on aikaa nauttia niin lounaasta kuin maisemista.

Aurajoen vartta kulkiessa kohtasi hyvin konkreettisesti menneen ja nykyisyyden. Oikealla puolella oli Suomen Joutsen ja Turun linna kaikessa upeudessaan sekä historiaa huokuvissa raameissaan ja vasemmalla rannalla kohosi uusia kerrostaloja vieri vieressä ja lisää sekä fiinimpää rakennettiin koko ajan. Aurajoen rannan omintakeinen hieno tunnelma ei yllä enää tuonne asti.

Nostalginen tunnelma palasi, kun ohitimme Ruissalon upeita puuhuviloita uimakoppeineen.

Siinä kohtaa minua odotti lounas, jonka olin jälleen varannut etukäteen. Eihän nämä matkat olisi mitään, jos en samalla testaisi myös ruokailua ja kertaakaan se ei ole ollut pettymys. Eikä nytkään. Salonki ei ollut iso, joten pöydät olivat aika tiiviisti ja istumatilaa jäi aika vähän. Mutta ruokailun etukäteen varanneena minua odotti pöytä omalla nimellä ja siinä oli tuoreita kukkia maljakossa luomassa viihtyisyyttä. Tuuletusräppänän pöydän kohdalla sai avattua veivaamalla ja sitten kaikki olikin kohdillaan.

Nautinnollisen aterian jälkeen menin takaisin ulkokannelle katselemaan maisemia. Merimaisema on karumpaa kuin järvimaisema, näkymät ovat kauemmas, tuoksu erilainen ja vesikin eriväristä. Mutta sama rauha on molemmissa. Erno Paasilinna kuvailee saaristomaisemaa runollisemmin:

"Sileitä kallioita, veden huuhtomia kivikoita, kallioiden lomassa pieniä nurmikoita ja merenrannan kasveja, joita et muualla tapaakaan. Ehkä joukossa on uusikin tulokas, joka saariston ulkorajassa on ensimmäiseksi maihin astunut, jatkaakseen täältä matkaa sisämaahan. Kallioiden liepeet on aallokko huuhtonut moitteettoman puhtaiksi, vieläpä puhdistanut niitä limasta kappaleen matkaa vedenpinnan alapuolellekin. Myrskyllä hyökyaalto paljastaa syvältä kallion juuria ja pyyhkii taas korkealta kuivaa maata. Rannalla on aallokko hieronut pyöreiksi mukulakivet ja latonut ne somaan järjestykseen, ikäänkuin katulaskokseksi. Hiekat se on kaartanut kauniiksi rantareunoiksi, imemästään vedestä ne ovat kiintyneet ja kannattavat kävellä, matala jalanjälki tuota pikaa jälleen vettyy ja sulaa umpeen."
(Paasilinna Erno, "Matkoja vanhassa Suomessa", Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1990, s.187)

Ennen Naantaliin tuloa maisema muuttui karuksi teollisuusalueeksi, torneiksi, nostureiksi, möhkälerakennuksiksi, harmaaksi massaksi.

Ja pian sen jälkeen kontrastiksi kurvasimme kohti Naantalin aurinkoista satamaa. Vilkutimme ensin Kultarantaa kohti, sillä presidentti näyttäisi olleen kotona ja sataman vieressä minua tervehti myös tuttu Naantalin keskiaikainen kirkko. En tiennyt, että laiva tuli aivan vanhan Naantalin korttelien viereen ja näkymä laivasta kaupunkiin oli todella viehättävä, jopa houkutteleva. Minun matkani kuitenkin jatkui saman tien takaisin Turkuun.

Osa matkustajista jäi Naantaliin ja uusia tuli tilalle. Sitten laivan pilli soi jälleen lähdön merkiksi ja höyryä tuprusi piipusta.

Matkanteko oli auvoista, koska matkasimme nyt myötätuuleen ja aurinko paistoi. Oloni oli lämmin. Tuo oli se oikea tunnelma, jota rakastan. Melkein yksin kannella, ihanat maisemat, hitaasti etenevä matka - sydämeeni laskeutui rauha. Airiston selän laakeat maisemat, yksinäinen punainen rahtialus vain väripilkkuna, vesi kimmelsi tuhansin tähdin - tuohon olotilaan olisin halunnut jäädä. Liian nopeasti saavuimme Turkuun.

Vielä faktat: www.ukkopekka.fi, meno-paluulippu Turku-Naantali-Turku oli 28 e aikuiselta ja lounas 13,90 e.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 86. Kaarlelan kirkko

Kaarlelan kirkolle Kokkolassa tultaessa valokuvaajia pyöri oven vieressä. Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Väkisinkin nousi mieleen, että ei kai taas hautajaiset. Uskaltaakohan sisälle mennäkään? Varovasti hiivin toisten perässä ja kuulin, että siellä oli illan tulevan kamarimusiikkikonsertin harjoitukset käynnissä. Liettualainen säveltäjäkin oli paikalla harjoituksissa ja eläytyi orkesterin sointiin. Jäin hetkeksi kuuntelemaan ja musiikki oli niin herkkää ja kauniisti soljuvaa, että vei väkisin mukanaan. Illan konsertista tuli varmasti kuulijoille ikimuistoinen. Harmi, ettei minulla ollut aikaa jäädä sitä kuuntelemaan.

En siis päässyt sielläkään sisällä kiertelemään etten häiritsisi harjoituksia, mutta sain nähdä edes yleisvaikutelman ja se kyllä riitti. Kirkko oli nimittäin uusittu sielläkin täysin, joten oli turha lähteä etsimään keskiaikaisia vaikutteita. Keskiaikaiset kivikirkot ovat saaneet kärsiä monenlaisista muutoksista ja uudistuksista uudelle ajalle tultaessa.

Kun Kustaa Vaasa valitaan kuninkaaksi 1523, alkaa Suomessa reformaation aika. Kuningas on uskonpuhdistuksen kannalla ja kirkon itsenäisyys häviää. Luostarit lakkautetaan ja kirkkojen maaomaisuus sekä arvoesineet takavarikoidaan. Muutokset tapahtuivat kuitenkin hitaasti ja vanhat maalaukset ja puuveistokset saivat vielä olla enimmäkseen rauhassa kivikirkoissamme. Vasta 1600-luvun puolella alettiin katolilaisia elementtejä pitää vääräoppisina ja monen kirkon kalkkimaalaukset peitettiin sekä alttarikaapit vietiin pois. 1700-luvun puolivälissä väestö alkoi kasvaa nopeasti, kirkkoja laajenettiin tai rakennettiin kokonaan uusi kirkko. Hygieniasyistä lattian alle hautaaminen lopetettiin. Valoa saatiin lisää isontamalla ikkunoita ja jopa puhkaisemalla uusia. Lämpöä saatiin ns. ripauuneilla, jotka savullaan ja noellaan mustuttivat kirkon seiniä pahoin. Vasta 1920-luvulla saatiin kirkkoihin keskuslämmitys ja sähkövalo sekä ruvettiin suosimaan vaaleita värejä ja valoisuutta.