Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 47. Lohjan kirkko

Pitkä matka oli päästä Lohjalle, mutta kuinka antoisat maisemat bussireitin varrelle sattuikaan. Oli hyvä fiilis, kun saavuin Lohjan kirkolle. Kauhukseni huomasin, että tuolloin sunnuntaina siellä oli menossa konfirmaatio. Ei auttanut kuin odottaa ja toivoa, että ehdin kaiken tuon matkan jälkeen kirkkoon sisälle ennen kuin se suljetaan. Viikonloppu on aina riski vierailla kirkoissa, varsinkin kesäaikaan. Jos kirkko ei ole normaalikäytössä, niin siellä voi hyvinkin olla häät lauantaisin ja konfirmaatio sunnuntaisin. Mutta en luovuttanut, vaan kiertelin ihastelemassa kirkkoa ulkopuolelta ja katselin onnellisia rippilapsia vanhempineen. Vanha kirkko oli jälleen saanut todistaa yhden uuden sukupolven merkittävää tapahtumaa.

Lopulta rippikansa hävisi omiin juhliinsa ja minä pääsin sisälle kirkkoon. Täällä voi kokea jotain mystistä keskiaikaista tunnelmaa hyvin, sillä kirkko oli yllättävän pimeä ja ilman valoja siellä ei näkisi juuri mitään. Oli hämärä, pimeähkö tila, jonka täytti loistavat maalaukset joka puolella. Tuo hämäryys sai kuvat näyttämään paljon voimallisimmilta. Voin kuvitella, kuinka vahvoilta ja ehkä pelottaviltakin kuvat olivat näyttäneet keskiajalla, kun kynttilän liekit olivat luoneet lepattavia varjojaan kuvien päälle. Minusta tuntui kuin kuvat olisivat alkaneet elämään ja tunnelma oli huikea. Jos nyt olisi joku sammuttanut kaikki valot tuosta kirkosta, olisinko lumoutunut tunnelmasta vai juossut pelosta jäykkänä pakoon?

Kuinka hämmästyttävää on se, että kuvien maalaustavalla, pienillä yksityiskohdilla ja kuvien koolla on erilaiset vaikutukset minuun ja se vaikutus muuttuu vielä kirkon valaistuksesta ja yleistunnelmasta riippuen. Kirkot todella ovat kokonaisvaltaisia taideteoksia ja sitä ajattelutapaa ihailen ja arvostan suuresti. Lohjan kirkossa kuvat vaikuttivat voimakkaasti ehkä siksikin, että niitä ei oltu holveissa koskaan peitetty. Niitä on saanut katsella keskiajalta tähän päivään asti ja siksi niissä oli menneitten aikojen katseet ja tunteet mukana. Ällistyttävää!

Lohjan ja Hattulan kirkkojen maalaukset ovat saman työhuoneen mestareitten tekemiä, vaikka Hattulassa niitä oli hieman enemmän (180 kpl) kuin Lohjalla olevat 172. Kuvaohjelma koostui maailman luomisesta viimeiseen tuomioon ja kirkossa oli myös laajasti kuvattu Neitsyt Marian ihmetöitä. Tove Riska kuvailee mielenkiintoisesti yksityiskohtia Lohjan kirkko -kirjassa:

"Lohjan kirkon henkilöhahmoille on leimallista yksinkertainen vakavuus. Pyhimysten mekot ja viitat ovat vaatimattomia eivätkä lainkaan ajanmukaisia, kun taas kohtausten sivuhenkilöt ovat usein pukeutuneet muodikkaisiin asuihin. Varsinkin pyövelit ja narrit käyttävät kirjavia, ruumiinmyötäisiä vaatekappaleita merkkinä epäuskonnollisuudesta. Naimisissa olevilla naisilla on huntu tai jokin muu päähine, kun taas neidoilla - ja jopa naimisissa olevalla Marialla - on tyttömäisen vapaasti hulmuavat hiukset."
(Riska Tove, "Kirkon sisustus, maalauskoristelu ja irtaimisto, Lohjan kirkko", Karisto Oy:n kirjapaino, Hämeenlinna 1990, s. 160.)

Olin niin lumoutunut noista tunnelmista, että en meinannut huomata pohjoisseinällä olevaa alttaritaulua (valitettavasti kuva epäonnistui), jonka oli todennäköisesti maalannut Suomen ensimmäinen tunnettu naispuolinen taiteilija Margareta Capsia (1682-1759). Mahtavaa!

Sitten valoja alettiin sammuttaa ja minä ymmärsin poistua kirkosta ulos. Lohjan kirkosta kertovassa kirjassa, sivulla 22, on kuva kirkkosalista silloin, kun siellä ei ole penkkejä. Se kuva tuo minut lähemmäksi keskiaikaa, se oli niin oikea tunnelmaltaan. Olisipa edelleenkin niin, vaikka tiedän, että kirkossa ei kävisi kukaan tänä päivänä, jos ei pääsisi istumaan.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 46. Perniön kirkko

Tuli pieni kesäinen tauko, mutta nyt kirkkokertomukset jälleen jatkuvat. Perniön kirkolla oli huikeaa katsella, kun kirkon kattoa oltiin juuri korjaamassa ja siellä nuo työmiehet vain nojailivat kaiteeseen taivaan reunalla vailla mitään huolta ja pelkoa. Täytyi oikein nostaa hattua, sillä tuo oli kyllä rohkeutta vaativaa työtä. Kirkko oli samaa jyhkeää tyyliä kuin Sauvo, mutta olihan rakennusmestarikin ollut sama.

Sisältä katosta löytyi täälläkin tämän rakennusmestarin tunnusmerkki eli 40-jakoinen tähtiholvi, jopa kaksin kappalein ja kauniisti koristeltuina.

Jälleen yhdet ahdistuneet kasvot tuijottivat minua seinällä. Sanotaan kasvojen olevan maalarin omakuvan, mutta miksi ilme oli niin tympeä ja ahdistunut? Kirkon merkittävimmän maalauskokonaisuuden oli tehnyt Perniön mestari, joka oli yksi Taivassalon ryhmän maalareista, josta tulen kertomaan lisää Kalannin kirkon kohdalla.

Alttarin sivuilla lattialla oli hautalaatat muistona hautaamisesta kirkon lattian alle, joka lopetettiin Suomessa 1790-luvulla. Hautalaatat olivat kauniita kokonaisuuksia metallisine nostorenkaineen ja hakattuine kirjoituksineen. Ei ihme, että monessa kirkossa ne oli nostettu maasta seiniin nojaamaan, jotta loputtomat ihmisjalat eivät kuluttaisi niitä tasaisiksi ja hävittäisi siten osaa historiastamme. Täällä laatat olivat turvassa, koska niitä ei oltu sijoitettu keskelle kulkuväylää ja näin sain onnekseni nähdä ne oikeilla paikoillaan.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 45. Kemiön kirkko

Sauvon kirkossa käytyäni olin niin hurmiossa ja totaalisesti sielunravittu, että odotukseni Kemiön kirkosta olivat korkealla, mutta jotain jäi puuttumaan. Kirkko oli palanut v. 1781 ja tällöin oli tehty joitain muutoksia ulkoasuun, kuten kattoa oli laskettu matalammaksi. Samaa jyhkeää fiilistä ei siis päässyt kokemaan kirkkoa katsellessa. Onneksi sisältä löytyi kauniiden pilareiden tukemat upeat kattoholvit, myös se arvokas 40-jakoinen tähtiholvi.

Maalauksia oli vain vähän, johtuen ehkä juuri tuosta tulipalosta ja sen jälkeisestä raivaustyöstä. Mutta lehterin kaiteen maalaukset olivat kerrassaan mahtavia! Ja erilaisia. Olin aivan hurmioitunut noista ihanista punaisista poskista, hiuskiehkuroista ja vinkeistä katseista. Niiden pehmeä maalaustapa vetosi tunteisiin ja olisin voinut katsella niitä loputtomiin. Näki kyllä, että kyseessä oli ollut todellinen mestari, joten haluan tietää hänestä enemmän.

Gustaf Wilhelm Finnberg (1784-1833) oli 1800-luvun alkupuolen merkittävin suomalainen taidemaalari, joka syntyi Paraisilla ja opiskeli maalarinkisälliksi Turussa. Hänen taiteelliset lahjansa huomattiin ja hänet lähetettiin opiskelemaan Tukholman Kuninkaalliseen taideakatemiaan v. 1806. Kun hän palasi Turkuun arviolta vuoden 1820 paikkeilla, hän työskenteli pääasiassa muotokuvamaalarina. Hänen lahjojaan ei osattu arvostaa, sillä tilaajat valittivat, ettei hän saa töitään valmiiksi. He luulivat, että työt ovat keskeneräisiä, vaikka se oli hänen tapansa maalata: luonnosmaisesti, näkyvillä siveltimenjäljillä ja hehkuvilla väreillä. Nopea hän ei ollut, sillä työn tekemiseen saattoi mennä kaksi vuotta enemmän kuin oli sovittu. Hänen työskentelytapansa oli verkkainen ja muutenkin häntä pidettiin hiljaisena miehenä, joka ei montaa sanaa päivässä lausunut.

Kemiön kirkkoon hän maalasi lehterinkaiteeseen teoksen "Kristus ja 12 apostolia". Työ on signeerattu vuonna 1822. On sanottu, että evankelista Luukkaan kuva olisi jopa Finnbergin omakuva, sillä Luukashan oli taiteilijoiden suojeluspyhimys ja Finnberg on tehnyt signeerauksensa kuvassa esiintyvän kirjan sivulle. Joka tapauksessa hän piti koko elämänsä ajan kiinni yksilöllisen maalaamisen vapaudesta, kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Finnberg joutui kärsimään Turun palosta 1827, jossa hänen työnsä ja tärkeät luonnoskokoelmansa tuhoutuivat. Rutiköyhä mestari muutti palon jälkeen Tukholmaan, missä hän maalasi muotokuvia ja maisemia elämänsä loppuun asti.
(mm. Nervander Emil, "Kesämatkoja Suomessa, Ahvenanmaalla ja Turun seudulla", WS Bookwell Oy, Porvoo 2010, s. 233 ja von Bonsdorff Bengt, Gardberg Carl Jacob, Lindberg Bo, Kruskopf Erik, Nummelin Rolf, Ringbom Sixten, Ringbom Åsa, Schalin Mona, "Suomen taiteen historia", Painotalo Miktor, Helsinki 1998, s.192)

Vielä hautausmaan puolelta löytyi kaunista kirjoitusta. Hautausmaat kannattaa aina kiertää.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 44. Sauvon kirkko

Sauvon, Kemiön ja Perniön kirkot ovat saman rakennusmestarin tekemiä ja ne on rakennettu vuosien 1460 ja 1480 välisenä aikana. Näistä kävin ensimmäiseksi Sauvon kirkossa, joka kohosi uhkeana eteeni ja odotukseni olivat korkealla. Enkä pettynyt!

Korkea sisätila loi kirkkoon vahvan tunnelman ja joutui todella katsomaan ylös taivaisiin, kun yritti nähdä holvien häikäisevät rakenteet ja maalaukset. Tuollaista 40-kenttäistä holvia ei kukaan muu rakennusmestari tehnyt keskiajalla Suomessa kuin Pietari Kemiöläinen ja hänestä kerroinkin jo Tenholan kirkon kohdalla.

Kirkossa oli niin paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia, ettei tiennyt, mihin katseensa kääntäisi.

Kirkon opas kertoi, että piispanpenkki ja papinpenkki oli rakennettu kuoripenkkien osista, joten niissä oli näkyvissä aitoa keskiaikaista puun koristelutekniikkaa. Tosin aikoinaan ne ovat olleet värikkäästi maalattuja. Sitä värien määrää oli vaikea kuvitella tästä ajasta katsottuna. Mutta tuossa kirkossa siitä sai aika hyvän käsityksen. Mikä uskomaton maailma on avautunut pienistä torpista tulleille kirkkovieraille, kun kaikki väri- ja kuvaloisto on heidän eteensä avautunut. Heidän kokemukseensa on mahdotonta samaistua tänä päivänä. Oli pakko koskettaa piispanpenkkiä, saada näin tuntuma menneeseen. Joka kosketus tuntui sydämessä. Mitä ammattitaitoa ja taidetta kirkkojen tekeminen on keskiajalla ollutkaan.

Sitten huomasin yksinäisen, mutta suuren kastealtaan, joka oli peräisin jopa 1200-luvun lopulta. Sillä oli oma kastetila, jota ympäröi aita. Aita oli koristeltu kasteeseen viittaavin raamatunlausein ja tämä kokonaisuus oli siis edelleen käytössä. Kaiken ei tarvitse olla uutta, vaan saamme kokea menneisyyden ja nykyhetken kohtaamisen. Tämä on asia, jonka olin huomannut näitä kirkkoja kiertäessä olevan minulle yhä tärkeämpää. Ja se kohtaaminen oli niin kokonaisvaltaista: syvästi tunteisiin vetoavaa, esteettisesti silmää hivelevää ja historiallisesti opettavaa sekä arvostavaa!

Seinillä oli valtava kokoelma hautausvaakunoita. Valitettavasti näiden kuvat olivat minulla epäonnistuneet, mutta seuraavassa kuvassa oikeassa laidassa olevat puiset hautausvaakunat antavat edes vihjeen, mistä oli kyse. Kannattaa siis mennä itse katsomaan ne paikan päälle! Noiden hautausvaakunoiden värikkyys ja koristelu oli huomionarvoista ja osoitti sen, että alue oli selvästi ollut hyvin varakasta. Mutta mitä nuo hautausvaakunat oikein olivat?

1600-luvulla kirkon sisätiloja alkoivat koristaa myös hautausvaakunat. Aatelinen saatettiin hautaan juhlakulkueessa, jossa kuljetettiin vainajan aatelisvaakunaa mukana pitkässä tangossa osoittamassa vainajan arvoasemaa. Myöhemmin hautausvaakuna sijoitettiin kirkkoon siihen kohtaan, missä vainajan hautapaikka oli. Vaakunan alapuolelle oli sijoitettu usein vielä haarniska, miekka ja taisteluhansikkaat, mutta nämä on myöhemmin poistettu kirkkoon sopimattomina esineinä. Valtakunnan parhaat koristepuusepät jättivät jälkeensä upeita näytteitä käsityötaidoistaan ja kalliista vaakunoista tuli heille oiva tulonlähde. Päävaakunan yhteyteen saatettiin vielä liittää pienempiä, vanhempien suvuille kuuluvia sukuvaakunoita, joita oli yhteensä 16, kahdeksan kummaltakin puolelta. Tällainen näyttävä kokonaisuus on mm. ratsuväenkenraali Johan Gallella, joka kaatui Lundin taistelussa 1676. Kokonaisuus löytyy Sauvon kirkosta, jossa on Suomen kattavin kokoelma hautausvaakunoita, nykyään 35 kappaletta.
(Lähteet: Rosenlew Fredrik, "Sauvon kirkon hautausvaakunat, Sauvon kirkon esite", Ykköstien kirjapaino 1996, s. 16-18 ja Gardberg C.J., "Kivestä ja puusta, Suomen linnoja, kartanoita ja kirkkoja", Otavan kirjapaino Oy, Keuruu 2002, s. 153-154.)

Seiniltä löytyi upeita kalkkimaalauksia ja ne olivat jälleen erilaisia kuin aikaisemmin näkemäni. Niissä oli aina yksi apostoli ja profeetta rinnakkain. Profeettojen asut olivat sikäli mielenkiintoisia, että ne antoivat oivallisen kuvan keskiaikaisesta pukeutumisesta.

Lisäksi sen oven vieressä, mistä menin sisään kirkkoon, oli kuva Tutivilluksesta. Tarina kertoo:

" Tutivilluksen tehtävänä oli kirjoittaa muistiin kirkossa juoruilleiden tai muuten sopimattomasti käyttäytyneiden ihmisten nimet. Sattuipa eräänä päivänä, että Tutivillus tovereineen istui kirjoittamassa lörpöttelevien ihmisten nimiä lehmännahalle. Nahka tuli vähitellen täyteen, ja saadakseen viimeisetkin nimet mahtumaan Tutivillus otti hampaillaan nahan reunasta kiinni ja venytti sitä, mutta huonoin seurauksin. Nahka kimposi Tutivilluksen suusta, ja piruparka lensi alas holvin reunalta niin että lattia tömähti. Kirkossa sattui istumaan myös eräs harvinaisen moitteeton mies, joka pyhyytensä ansiosta oli ainoa, joka kykeni näkemään, mitä ylhäällä holvissa tapahtui. Tutivillus oli jo pitkään tarkkaillut miestä, mutta ei ollut onnistunut saamaan häntä kiinni minkäänlaisesta rikkeestä. Nähdessään paholaisen komean ilmalennon mies ei voinut olla purskahtamatta nauruun, ja niinpä ontuen pystyyn kömpinyt Tutivillus kirjoitti lopulta hänenkin nimensä vuotaansa. - Kertomus Tutivilluksesta tunnetaan kaikkialla Euroopasta, ja sen vanhimmat muunnelmat voidaan ajoittaa vuoden 900 vaiheille. Kertomus ei yleensä lopu edellä kerrotulla tavalla. Alkuperäisissä legendoissa Tutivillus saa tyytyä tappioonsa, suomalainen kansanhuumori sen sijaan antaa vahingonilon kukkia kaikessa suloudessaan. "
(Lähde: Toim. Linder Marja-Liisa, Saloniemi Marjo-Riitta, Krötzl Christian, "Ristin ja Olavin kansaa, Keskiajan usko ja kirkko Hämeessä ja Satakunnassa", Bellaprint Oy/Karisto Oy, Tampereen museoiden julkaisuja 55, 2000, s. 88-89.)