Minusta oli mukavaa, että sakaristoonkin sai mennä ja siellä oli upeasti esillä vanha muurikomero täytettynä mm. vanhoilla virsikirjoilla. Nurkassa oli kirjoituspulpetti, jonka äärellä pappi oli tehnyt kirjoitustöitään, kirjoittanut ehkä saarnaa kynttilän valossa ja tuoksussa. Sakaristo oli kuin pieni museo kirkon sisällä. Kuvasin ja ihastelin kaikkea ja oli ylellistä olla siellä yksin. Tosin istua en uskaltanut, kun koko ajan kuului jostain narinaa. Mielikuvitukseni laukkasi liian lujaa...
Tähän on pakko tuoda eräs tarina, josta Eric Gustaf Ehrström kertoo matkapäiväkirjassaan Hämeen sydänmaille 1811. Päähenkilönä on tuolloin Messukylän kirkkoherrana toiminut Weckman:
"Kun siis tuo Kirkkoherra Weckman toimi messupappina Turussa ja oli jo jossain määrin ikääntynyt, sattui niin, että hän oli vuoden verran runninpappina Kupittaan runnilla Turun ulkopuolella, ja vierailla oli aina tapana tanssia siellä kaivon vierellä. Weckman tuumi, että olisi ollut hauskaa tanssia mukana, mutta ei osannut. Siksi hän meni Akatemian silloisen tanssimestarin luo ja pyysi tätä opettamaan häntä. Tanssimestari ottikin papin kouluunsa, mutta miten onnetonta! Weckman oli niin länkisäärinen, että tanssimestari selitti, ettei pappi koskaan voisi oppia tanssimaan tuollaisilla säärillä; jos hän halusi kehittää lahjojaan tällä alalla, hänen pitäisi hankkia uuden sääret. - Murheissaan Weckman poistui tanssimestarin luota. - Mutta koskapa suuret sielut menettäisivät rohkeutensa. - Mies tuumi: "Uusia sääriä en varmaankaan pysty itselleni hankkimaan, eikä liene kovinkaan viisasta luopua niistä, jotka minulla nyt on, sillä kukapa tietää, mistä saan sopivat - mutta minäpä voin suoristaa entiset - niinpä voinkin, ja silloin niistä tulee yhtä hyvät kuin uusi jalkapari." Sanottu ja tehty - hujauksessa Weckman meni kirjansitojan luo, lainasi kirjapuristimen, meni kotiin, otti kamarinsa avaimen sisälle kamariin, asettui sängylle ja ruuvasi puristimen niin tiukalle sääriensä ympärille kuin jaksoi; kärsivällisesti hän makasi paikoillaan ja odotti, että sääret suoristuisivat, mutta ei, ne olivat itsepintaisemmat kuin hän luulikaan; kovasta puristuksesta äkääntyneinä ne alkoivat särkeä ja turvota. Weckman yritti kyllä ruuvata puristimen löysälle, mutta se oli aivan liian epämukavan asennon ja jokaisen liikkeen aiheuttaman tuskan vuoksi hänelle mahdotonta. - Hän koetti sitten päästä sängystä ovelle, mutta oi voi - sekin epäonnistui. - Mitä hänen piti tehdä? - Huutaa? - Se merkitsi itsensä nolaamista. - Päättää päivänsä? - Se oli vielä mahdottomampaa, mutta jompaakumpaa hänen oli pakko tehdä. - Suuren surun ja mielipahan vallassa Weckman valitsi edellisen vaihtoehdon ja alkoi huutaa apua kaikin voimin. - Väki kuuli valitushuudon, tuli koolle ja aikoi mennä sisälle, mutta Weckman oli etukäteen ottanut avaimen sisäpuolelle eikä kyennyt avaamaan. - Oli pakko haetuttaa seppä, joka mursi oven; väkeä virtasi sisään - ja kas! siellä lojui Komministeri Weckman 36 vuotta niskoillaan ja kirjansitojan puristin jalkojensa ympärillä."
(Ehrström Eric Gustaf, "Hämeen sydänmailla, matkapäiväkirja 1811", Karisto Oy, Hämeenlinna 2007, s. 100-101)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti