Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 58. Isonkyrön kirkko

Eräänä kesäpäivänä lähdin junalla yksin kohti Pohjanmaata. Oli nimittäin erikoinen päivä, sillä Isonkyrön kirkon vieressä järjestettiin jokakesäiset 1700-luvun markkinat. Junalta oli noin yhdeksän kilometrin matka kirkolle, joten hyppäsin taksiin. Ilma oli yli 30 astetta lämmintä ja painostavan kuuma, lähes seisova ilma. Hiki vieri otsaa pitkin, vaikka seisoi paikoillaan varjossa. Ei voinut valita päivää, joten oli vain kestettävä. Markkinoille se oli hyvä ilma ja kirkolle, sillä kirkon mukavaan viileyteen oli ihmisten helppo paeta hellettä.

Ensimmäiseksi suunnistin ilman muuta kirkkoon. Kirkon rakentaminen oli aina ollut valtava urakka ja siinä tarvittiin kaikkien pitäjäläisten työpanosta. Se, joka auttoi rakentamisessa sai määräajaksi synninpäästön. Köyhä kansa keräsi myös kiviä lähiympäristöstä, sillä jokaisesta kirkkoon tuodusta kivestä sai synninpäästön, isosta kivestä ja mitä korkeammalle laitetusta isomman synninpäästön ja pienestä kivestä pienemmän. Ihmettely siitä, miten suurimmat kivet on saatu paikoilleen, oli synnyttänyt erilaisia tarinoita jättiläisistä mutta myös henkilöistä, kuten tuolla tarinan Töysän Tohnista. Hänen kerrotaan kantaneen kirkon läntiseen päätyyn muuratun ison kiven Lapuan Simpsiöltä asti. Hänen mukaansa oli sitten kiven alla oleva pyöröikkuna nimetty "Tohnin akkunaksi".
(Isonkyrön kirkon esite)

Tuo kirkko oli jälleen täysin omanlaisensa. Isoon ja mahtavaan runkohuoneeseen tullessa astui sisään Vanhan Testamentin maailmaan, sillä sen tarinat oli kuvattu pitkin seinien yläriviä. Keskimmäisestä rivistä löytyi kuvia Jeesuksen elämästä, ristikuolemasta ja ylösnousemisesta sekä alin rivi liittyi pyhäinpäivien evankeliumiteksteihin. Vaikka maalaukset eivät olleetkaan keskiaikaisia, vaan juuri sen jälkeen 1560-luvulla tehtyjä, ne istuivat tuohon kirkkoon aivan täydellisesti. Tuohon aikaan rahanpuute esti yleisesti maalausten teon, mutta Isonkyrön rovasti Jaakko Geet teetti nuo seinämaalaukset omalla kustannuksellaan ja häntä kutsuttiinkin lisänimellä "Kyrön suuriruhtinas".

Minua kiehtoi edessä alttarialueella näytillä oleva unilukkarin keppi. Voin nähdä hänen häijyn ilmeensä, kun hän tuolla pitkällä kepillä tökkäisi nukkuvaa kirkkoväkeä. Se vasta olisikin ollut mukava homma! Koska vierailupäivänäni oli paljon väkeä kirkossa, iloinen puheensorina täytti kirkon ja puulattiat narisivat kotoisasti. Kirkko selvästi nautti tuosta väenpaljoudesta ja ihailevista katseista. Ja mikä ettei!

Kirkon ympäristössä ei ole aina ollut pelkkää iloista meininkiä, vaan monenlaista tapahtumaa on nähty. Sieltä alkoi nuijasota vuonna 1596 ja siitä kertoo Erno Paasilinna kirjassaan Kotiseudulla ja vierailla mailla:

"Nuijamiehet lähtivät liikkeelle juuri täältä, Isonkyrön kirkolta, petruskoin, partakeihäin ja nuijin. Takkukarvaiset hevoset kiskoivat hurjia miehiä kiljuvissa pakkasissa etelää kohti, jossa he päättivät polttaa aateliskartanot ja repiä Turun linnan alas vaikka paljain hampain. Kapinan kukistuttua isokyröläisten johtaja Yrjö Kontsas kuljetettiin kotipitäjään teilattavaksi ja silvottu ruumis asetettiin virpeen pelotukseksi vastaisille kapinaanyllyttäjille. Hyvin se tehosikin, varsinkin kun tuhannet miehet olivat jääneet ruumiina etelän lumihankiin."
(Paasilinna Erno, "Kotiseudulla ja vierailla mailla", Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset, Keuruu 1988, s. 56-57)