Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 56. Tuuloksen kirkko

Kun Tuuloksen kirkkoa lähestyi, se kurkisti uteliaasti puisen kellotapulin takaa kuin tarkkaillen kuka tulija oli. Kun portista astui kirkkomaan puolelle, tunnelma oli sadunomainen. Kirkon ympäristö oli todella hyvin hoidettua nurmea koko alue. Siinä oli aivan pakko kävellä hetki nurmella paljain jaloin ja se oli ihanaa!

 

Kivilaatat nurmen keskellä johdattivat kulkijan kohti kirkkoa. Kirkkopihan muurit sulkivat minut turvalliseen syleilyynsä ja koko ulkomaailma sulkeutui pois. Noin lämmintä ja herkkää kokemusta en osannut odottaa. Rauha laskeutui sisälleni. Kirkko itsessään oli pieni ja vaatimaton, mutta henki menneiden vuosisatojen eletystä elämästä. Hyvä paikka aloittaa päivä.

Eric Gustaf Ehrstömillä oli aivan toisenlainen kokemus tuosta kirkosta vuonna 1811, josta hän kirjoittaa matkapäiväkirjassaan Hämeen sydänmailla:

"Tuuloksen kirkko ei ole kuitenkaan kaunis, se on liian karu eikä ole kyllin valoisa. Sukupolvinen tomu synkisti kirkon seiniä ja siellä täällä jokin muurissa näkyvä vanha kuva elvytti muistoja entisaikojen palvonnasta, jolloin harhaan joutunut kansa saapui näkymättömän asumukseen rukoilemaan ja suutelemaan ihmistyön tulosta, uhraamaan viimeisen roponsa pahantekijöille uskonnollisuuden viitan suojissa sekä poistui rauhoittunein sydämin ja omintunnoin ryhtyäkseen uudelleen tekemään rötöksiä ja saadakseen taas seuraavassa messussa anteeksiannon."
(Ehrstöm Eric Gustaf, "Hämeen sydänmailla, matkapäiväkirja 1811", Karisto Oy, Hämeenlinna 2007, s. 52)