Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 39. Urjalan sakaristo

Urjalan sakariston löytyminen vaati jälleen pientä etsivätyötä, sillä nykyisestä keskustasta piti mennä ensin pois ja etsiä vanha kirkkomaa. Oikean suunnan löytyessä ei voinut ajaa sakariston ohi, sillä se oli aivan tien vieressä.

Sakariston viereen oli kivireunoin merkitty vanhan puukirkon pohjakaava, joten oli helppo kuvitella kirkon olemassaolo. Siinä tuo sakaristo seisoi, keskellä pientä kirkkomaata yksin, mutta hyvinvoivan näköisenä. Tännekään ei päässyt sisälle ja se minua hieman harmitti, koska olin lukenut, että sisällä olevat maalaukset eivät ole koskaan olleet peitettyinä. Siinäpä hyvä syy palata joskus uudestaan.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 38. Sääksmäen kirkko

Sääksmäen kirkon pihapiiriin astuessani huomasin ylhäällä kirkon päädyssä koristekomeroissa punaisia maalauksia. Aivan kuin siinä olisi cowboy ratsunsa selässä! Mitä ihmettä?

Sisällä kattoon maalatut suuret enkelit olivat haaleita väreiltään ja jotenkin 'keveitä' keskiaikaiseen makuun. Oppaalta sain kuulla, että tämä kirkko oli palanut pahasti vuonna 1929 ja sen jälkeen maalattiin uudestaan kattomaalaukset keskiaikahenkeen. Ne poikkesivatkin muista tähän asti näkemistäni kirkoista kevyellä, jopa hennolla otteella tehtyinä. Hienoja olivat joka tapauksessa. Sääli, että alkuperäistä keskiaikaista oli säilynyt lähinnä vain ikkunanpieleen maalattua kuvaa alttarin vieressä ja myös puuveistokset.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 37. Inkoon kirkko

Kun saavuin Inkoon kirkolle, ensiksi ällistytti kirkon koko. Se oli mahtavankokoinen ja jotenkin sitä kokoa vielä mahtavoitti seikka, että tulosuunnasta olevalla pitkällä kirkonsivulla ei ollut ollenkaan mitään ulkonevia osia. Oli vain ovi keskellä linnamaisen suurta kirkonseinää ja siinä jos missä tunsi itsensä todella pieneksi astuessaan sisälle tuosta ovesta.

Ensimmäisenä silmien eteen avautui "kuolemantanssi", seinämaalaus ovea vastapäisellä seinällä. Se oli vaikuttavan näköinen kokonaisuus ja kirkon esitteestä selvisi, että "siinä nähdään kuolema ruskeanpunaisen hahmon muodossa johtamassa eri ammatti- ja yhteiskuntaluokista olevia ihmisiä lopullista päämäärää kohti". Se on moraliteetti, joka kehottaa ajattelemaan tuonpuoleista ja se oli suosittu aihe myöhäiskeskiajalla, vaikka tämä kirkko onkin ainoa paikka Suomessa, missä aihe on kuvattuna. Se kannatti ehdottomasti nähdä omin silmin.

Ainoa harmittava seikka oli se, että maalaus ei ollut enää yhtenäinen, kun tälle pohjoisseinälle oli myöhemmin puhkaistu ikkuna. Pohjoisseinällä ei kaikissa kirkoissa keskiajalla ollut ikkunaa lainkaan, sillä uskottiin että paha tulee juuri pohjoisesta. Tuo maalaus oli kuitenkin niin vahva tunnelmaltaan, katkaistunakin, että se varasti kaiken huomioni. Jälkeenpäin en muistanut yhtään, mitä muita maalauksia kirkossa oli. Hämmentävää!

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 36. Tenholan kirkko

Tenholan kirkko oli aika jyhkeä muodoltaan.

Sisällä huomioni kiinnittyi heti pilareiden hyvin erilaiseen ja voimakkaaseen koristeluun. Opas kertoi, että ne oli tehty vasta 1670-luvulla ja sikäli hauskaan aikaan, että muualla vanhoja kuvituksia maalattiin piiloon, mutta täällä sai maalata uusia! Eli jälleen sain nähdä uudentyylisiä maalauksia. Todella mielenkiintoista! Vihkiristejä oli puolestaan kaksi erilaista päällekkäin ja ilmeisesti ne oli tehty kahdella eri vihkimiskerralla.

Kirkon yksi erikoispiirre oli 40-jakoinen tähtiholvi. Holvaus oli upean näköinen ja siitä näki, että se oli todellisen mestarin aikaansaannos. Miten ihmeessä tuollaisia oli pystytty rakentamaan ja miksi nykyään ei yksityiskohdilla ole enää lähes olleenkaan merkitystä?

Hieman faktaa holveista ja Pietari Kemiöläisestä:

Holvit muurattiin vasta vesikaton rakentamisen jälkeen ja ne muurattiin yleensä tiilestä. Ensin on tehty ristiholveja ja myöhemmin suosioon nousivat tähtiholvit, joita käytettiin korostamaan kuoriosan pyhyyttä. Holvien tukirakenteita kutsutaan ruoteiksi ja ne on monissa kirkoissamme maalattu kahdella tai useammalla värillä nauhamaisiksi. Suomesta tunnetaan keskiajalta yksi holvimuurari nimeltä, Pietari Kemiöläinen (murator Petrus de Kymitto), joka teki Turun tuomiokirkon keskilaivan holvaustyöt. Hän kuittasi kolmen apulaisensa kanssa palkkion työstään vuonna 1466. Ei tiedetä, oliko hän suomalainen vai onko nimi tullut vain Kemiön kirkon holvausten tekemisestä. Mutta hän oli taatusti todellinen mestari, jonka käden jälki näkyy Turun tuomiokirkon ja Kemiön kirkon lisäksi Tenholan, Sauvon ja Perniön kirkoissa. Hän muurasi kyllä tavallisia 12-kenttäisiä tähtiholvejakin, mutta hänen tunnusmerkkejään ovat upeat, jopa 40-jakoiset tähtiholvit sekä lähes hevosenkengän muotoiset kaaret.
(Lähteinä: Hiekkanen Markus, "Suomen kivikirkot keskiajalla", Otavan kirjapaino Oy, Keuruu 2003, s. 40-44ja 81  sekä  Klemetti Heikki, "Kansan sana taiteessa", Werner Söderström osakeyhtiön kirjapaino, Porvoo 1948, s. 14-40)

Tämä Pietari hallitsi holvien dramatiikan ja syystä on Heikki Klemetti todennut kirjassaan Kansan sana taiteessa, että "holvit ovat kivikirkon sielu". Hän yltyy jopa runolliseksi kuvaillessaan näitä Tenholan kirkon holveja:

"Oliko raikas kevätpäivä, hiirenkorvakoivut kumarsivat pohjatuulessa ja aurinko lämmin. Pietari rappaili hyvällä tuulella, ja tuli juuri tämän kevätpäivän temperamentin mukainen nousu kaareen. Sama kajastaa myös kaikkein pyhimmän vaiheilta alttarin puolelta, sieltäkin soi gotiikan kaari vähän kirkkaammassa kuoriduurissa kuin Kemiön pilvemmässä oleva 1400-luvun Dunstaple, kadenssi. Pyydän anteeksi, että käytän vertausta, joka ehkä vaikuttaa useimpiin lukijoihin oudolta. Mutta ken oli kerran kokenut sävelissä sen, minkä 1400-luvun suuri englantilainen sävelniekka John Dunstaple nöyrästi lauloi planeettansa pienuutta ja avuttomuutta taivaitten taivaan edessä, hän ehkä myönsi, että sama saattoi tosiaan puhua noista näköjään hengettömistä holveista." 
(Klemetti Heikki, "Kansan sana taiteessa", Werner Söderström osakeyhtiön kirjapaino, Porvoo 1948, s. 28)

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 35. Pohjan kirkko

Pohjan kirkko oli hauskannäköinen ulkopuolelta, kun yksi osa oli valkoiseksi rapattua seinää ja muu harmaata kiveä. Sisätilat eivät hätkähdyttäneet, kun maalauksia ei ollut muita kuin vihkiristejä. Hieman epäsymmetristä, sanoi opas salin holvauksesta. Sitä ei maallikko olisi itsekseen älynnyt, mutta kun sanottiin, niin huomasihan sen, että pohjoislaiva oli paljon kapeampi kuin etelälaiva. Se teki kirkkosalista paljon viehättävämmän. Miksi se oli niin tehty, oliko tarkoituksena omaperäisyys vai oliko rakentamiseen tullut muutoksia matkan varrella? Kuka tietää...

Mutta saarnastuolin reunoilla huomasin kyllä hauskat ja tuimat enkelit. Miksi ihmeessä niillä oli noin tuimat, jopa yrmeät ja melkein vihaiset ilmeet? Nehän olivat enkeleitä, vai olivatko? Jätin ne rauhaan murjottamaan itsekseen ja menin ihailemaan herkkää Pietá -veistosta, joka oli 1400-luvulta säilynyt tähän päivään. Kirkkojen puisia veistoksia katsellessa oli vaikea välillä kuvitella niitä keskiaikaisissa asuissaan eli kokonaan värillisiksi maalattuina, sillä minulle juuri tämä paljas puun pinta toi esiin patsaan herkkyyden ja syvyyden. Nykyihmisen maailma on niin värikylläinen, että kaipaa yksinkertaisuutta. Keskiajan ihminen eli erilaista arkea ja kivikirkot olivat ainoa paikka, missä tavallinen ihminen pystyi kokemaan tuota uskomatonta väriloistoa. Värit veistoksissa olivat varmasti lisänneet niiden arvokkuutta ja puhuttelevuutta.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 34. Kiskon sakaristo

Kiskon sakaristo oli hyvin erikoinen, sillä se on ainoa paikka Suomessa, missä voi nähdä kivisakariston puukirkon kyljessä ja joka oli edelleen käytössä. Puukirkko oli siis uudemmalta ajalta ja tämä yhdistelmä oli outo, mutta mielenkiintoinen näky. Jopa huvittava. Arvostan sitä, että kivisakaristo oli hyödynnetty uutta kirkkoa rakennettaessa ja siten sakaristoa voitiin edelleen käyttää. Sitä ei oltu unohdettu.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 33. Salon Pyhän Annan kappeli

Salon Pyhän Annan kappeli sijaitsi upealla, korkealla paikalla. Kirkkoa ei tosin enää ollut, sillä se oli purettu huonokuntoisena 1830-luvulla, kun Salo liitettiin Uskelan emäseurakuntaan.

Keskiaikaisesta kellotapulista on toteutettu muistomerkki sankarihautojen yhteyteen. Mielenkiintoisin yksityiskohta oli entiseen torniin johtavat portaat, jotka olivat kalteriovien takana suojassa. Ne olivat portaat, jotka eivät johtaneet mihinkään. Portaat tuntemattomaan...