Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 91. Vihdin kirkonrauniot

Koulun ohi Kirkkojärven rantaan kävellessäni ilma oli sateen jälkeen raikasta ja virkistävää. Vihdin kirkonrauniot tulivat oikealla puolella esiin vankkoina ja hyvin hoidetun näköisinä. Vuonna 1772 keskiaikainen kivikirkko hylättiin, kun se oli rappeutunut korjauskelvottomaksi ja siitä alkoi kirkko vähitellen tuhoutua. Nyt jäljelle jääneet rauniot oli restauroitu ja paikka oli todella viehättävä.

Sakariston rauniot oli katettu ja ovi lukossa, mutta oven lautojen välistä pääsi kurkistamaan hieman sisälle. Ikkuna-aukon peittävä rautakehikko loi jännää tunnelmaa sisälle sakaristoon. Raunioitten sisätila oli pehmeää nurmea, joka tuolloin sateen jälkeen kosteana tunkeutui sandaalien sisälle ja kasteli varpaani. Virkistävä paikka.

Risteily Lappeenrannasta Viipuriin

Tämän kesän 2019 viimeinen risteily suuntautui jopa ulkomaille, m/s Carelia-laivalla Saimaan kanavaa pitkin Lappeenrannasta Viipuriin. Olin haaveillut tästä Saimaan kanavalla risteilystä ja viikko sitten elokuun viimeisenä päivänä se toteutui vieläpä lämpötilan ollessa yllättäen yli 20 astetta. Ilma oli siis kesäinen ja aurinkoinen, täydellinen risteilylle. Ja heti satamassa saikin tuntuman siitä, että oli lähdössä ulkomaille, koska oli check-in ja passintarkastus. Ja vaikka kello oli vasta 7.30, sen oloista sakkia nousi laivaan, että taisi olla tulossa kunnon lauantairisteily iloisine tunnelmineen.

Aika nopeasti lähdön jälkeen tulimme heti ensimmäiselle sululle, Mälkiään, joka oli näistä suluista kaikkein korkein. Saimaan kanavahan on 42,9 km pitkä Saimaalta Viipurinlahteen ja kun kaikki 8 sulkua (joista 3 on Suomen puolella ja 5 Venäjän puolella) mennessä lasketaan (ja tullessa noustaan), niin korkeuseroa on yhteensä noin 76 m. Mälkiässä laivamme laski 12,4 m alaspäin ja tuntui hurjalta olla siellä ahtaassa kanavassa alhaalla, vain korkeat seinämät ympärillä. Pakostakin tuli mieleen, että mitä jos padot pettäisivät... Mutta täytyi ihailla laivan kapteenia, kuinka vauhdilla hän sulkuun ajoi ja ripeästi hoiti hommat, niin suluissa käynti oli nopeasti ohi. Tuo oli täysin erilainen kanavasulkukokemus, kuin mitä missään muualla olin kokenut. Etukäteen mietin, että tulisiko 8 sulun ohittaminen, vielä jopa kahteen kertaan, olemaan tylsää, mutta ei todellakaan ollut tästä pelkoa. Joka kerta se oli yhtä jännittävää.

Ensimmäinen yritys yhdistää Saimaa ja Suomenlahti tehtiin jo 1499-1510, mutta varsinainen kanava rakennettiin Lauritsalasta Viipurinlahdelle vuosina 1854-56. Silloin kanavaa oli 36 km ja 76 metrin pudotus vaati 28 sulkua, joiden portit olivat puisia. Sulkuja hoidettiin käsin, kun nykyään ne ovat kauko-ohjauksella. Ei ihme, että matkustus Saimaan kanavalla saattoi viedä useita päiviä. Viimeisin rakennustyö tehtiin 1963-68, kun kanavaa oikaistiin ja koko sulkujärjestelmä uusittiin.

Ennen Venäjän puolelle tuloa oli pakko kaikkien suomalaisten mennä sisätiloihin kuuntelemaan Viipuri-infoa eli ennen kuin saimme täytettäväksemme maihinnousukortit, niin aivan ihana risteilyemäntämme kertoi hauskoja sattumuksia ja mitäeisaatehdä -kertomuksia aikaisemmilta reissuilta. Meille ne olivat hauskoja, mutta tuskin niitä tilanteita ratkoessa Venäjän viranomaisten kanssa laivan henkilökunnalla oli ollut hauskaa.

Sitten tultiinkin jo Venäjän puolelle. Maisema ei muuttunut juuri ollenkaan, mitä nyt pieniä hiekkapoukamia oli kanavareitin molemmin puolin vähän väliä sekä rannoilla näkyi enemmän ihmisiä retkellä ja ongella kuin mitä meillä näkyy.

Sitten Viipuri häämöttikin jo horisontissa ja lähemmäksi rantaa tultaessa sydän sykähti, kun näin remontoidun taidemuseon seisovan ylväänä katse merelle päin. Noin 5,5 tuntia keski matka yhteen suuntaan ja Viipurissa oli aikaa noin 3 tuntia kierrellä ja ihmetellä.

Viipurissa näkyi hyvin uusi aika ja vanha ränsistynyt aika kiehtovalla tavalla. Olin oikeastaan yllättynyt siitä, kuinka kauniilta kaupungilta se näytti, koska kaikenlaisia juttuja olin kuullut. Siellä olisi käyskennellyt kauemminkin. Osa laivan matkustajista oli ollut yötä Viipurissa ja siksi paluumatkalle Suomeen tuli puolet lisää matkustajia. Minulla oli vain tällainen pikakäynti, koska pääosassa oli risteily. Mutta se riitti hyvin.

Satama siis kutsui jälleen. Kotimatka alkoi ilman kommelluksia, vaikka meno laivalla alkoi muistuttaa jo kunnon lauantai-illan meininkiä, mutta ei se minua häirinnyt. Onneksi ilma oli koko päivän ollut todella lämmin, niin yläkannella tarkeni koko matkan ajan.

Reitti oli jo tuttu, mutta silti en kyllästynyt katselemaan maisemia. Illan viiletessä vain viltin hain ympärilleni ja jatkoin pimenevän illan ihastelua vesiltä käsin. Väylän valot ja huikean kaunis auringonlasku toivat taivaalle väriä ja vain huokailin.

Lappeenranta lähestyi, vaikka yritin vastustaa. Oli niin ihana reissu jälleen! Kello oli lähes 22 ja satama oli täynnä väkeä juhlimassa kesän loppua ja minä kesän viimeistä risteilyä. Kahdeksan risteilyä yhdessä kesässä on paljon, mutta silti olisin voinut tehdä niitä enemmänkin. Ensi kesälle jäi pitkä lista toiveristeilyistä vielä, joten sinne asti on jaksettava odottaa.

Faktat: Näitä risteilyitä tekevät muutkin, mutta minä olin Saimaatravelin matkalla ja risteily + yksi ruokailu laivalla oli yhteensä 100 e. Hinnat vaihtelee, mutta minun syyksi valikoitui tämä laiva m/s Carelia ja juuri tuo päivä, koska siinä oli kapteenina siskoni perhetuttu, nuori kaveri, mukava ja ystävällinen.

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 90. Pyhän Katariinan kirkko

Pyhän Katariinan kirkko (entinen Kaarinan kirkko) puiden keskellä oli juuri sellainen romanttinen näky, joka suorastaan kutsui häihin. Ja niitä siellä varmasti vietetään usein.

Sisällä tumma kauneus oli todella vaikuttavaa. Tiilikaaret ja kahdeksankulmaiset tiilipylväät tekivät näkymästä ylevämmän. Tiilet yhdistettyinä vielä ruode- ja kattomaalauksiin hiljensi mielen. Niskat melkein nyrjähtäneenä tuijotin noita kauniita maalauksia ja sain kuulla niiden tekijän kuuluvan Taivassalon ryhmään. Saman ryhmän maalauksiahan olin saanut ihailla jo aikaisemminkin. Vihkiristit olivat kirkossa melkein kaikki erilaisia ja paljon koristeellisempia kuin yleensä.

Yritin kuvitella miltä kaikki oli näyttänyt ennen, kun ei ollut penkkejä ja valonlähteenä vain kynttilät ja ikkunoista pilkistävä luonnonvalo. Miten voimakkaan vaikutuksen tuo tiilikoristelu loi maalausten kanssa. Se oli niin harmonista ja kaunista, suorastaan lumoavaa. Minä, joka pidän minimalistisesta ja yksinkertaisesta, en silti kokenut tuota runsautta ahdistavana, vaan tuo harmoninen kokonaisuus oli niin loistavasti luotu, että se rauhoitti ja hiljensi, mitään ei ollut liikaa. Oli vain tuo paikka ja minä ja se keskustelu mitä keskenämme kävimme. Tajusin, että keskustelut joita siellä kävin itseni kanssa kumpusivat minusta itsestäni syvältä. Ympäristö antoi siihen virikkeen ja tukensa. Ei sanoja, ei saarnoja - vain minä!

Sata tarinaa keskiaikaisista kivikirkoistamme: 89. Ruskon kirkko

Sain ilokseni sovittua ajan Ruskon kirkossa käyntiin, koska se ei ole päivittäin auki. Kirkko oli mielenkiintoisella paikalla Ruskon vuorella "in monte Ruscho". Siellä se kauniina ja suloisena seisoi. Ehkä hieman salamyhkäisenäkin, koska kuka tahansa ei sinne päässyt. Suntio kuitenkin avasi minulle oven ja jätti sitten rauhassa nauttimaan näkymistä.

Kirkko oli kotoisan pieni ja karu, mutta toisaalta täynnä pieniä yksityiskohtia. Ensimmäiseksi silmiini osuivat uunit, joilla kirkkoa oli lämmitetty 1900-luvun alkupuoliskolla. Aika hienoa, että nekin oli jätetty vielä paikoilleen, vaikka niitä ei ollut vuosikymmeniin enää käytetty. Minkälaista lämpöä niiden vieressä istujat olivatkaan kokeneet ja paljonko niistä tullut savu ja noki olivat kirkkoa mustuttaneet. Varsinaisia ajan mukavuuksia.

Erityisesti pidin kirkon tauluista. Sakaristossa oleva Pietari Langin maalaama hurja "Viimeinen tuomio" vuodelta 1752 sekä vanha alttaritaulu "Pyhä ehtoollinen" vuodelta 1683 olivat kerrontatavaltaan jopa humoristisia, ehkä naivistisiakin, mutta ei ainakaan mitään mitä olisi odottanut. Ilmeet, asennot, esineet, kaikki oli vaikuttavasti maalattu ja minuun ne ainakin tehosivat. Ehkä ei niin kuin aikanaan olisi toivottu, sillä tulin hyvälle mielelle.

Alttarin viereiseltä penkiltä löytyi myös todella kaunista kalligrafiaa. Upeita kirjainmuotoja! Kirkossa oli osattu todella kauniisti ja kunnioittavasti yhdistää uutta ja vanhaa. Kirkon esitekin sanoi "... eri vuosisatojen ja sukupolvien työ on jätetty näkyviin, koska jokainen aikakausi on yhtä arvokas."